sunnuntai, 17. syyskuu 2017

16.9. Jälkipyykki

 

IMG_2930.jpg

Pilvestä tulee ja maahan menee. Katoaa pian, 

17-9- Suomenlinna Helsinki

 

- Nyt olisi korkea aika tehdä joku yhteenveto näistä kolmesta kaudesta. Ollaan eletty veneessä kolme kertaa viisi kuukautta, yhteensä viisitoista kuukautta.  Kapteeni, mikä on kokemuksen saldo?

- Lopputulema on niin hyvä, että ensi keväänä lähdetään Uuteen Seelantiin, Kapu virnuili.

- Sano jotain purjehtimisesta. Sitähän lähdettiin hakemaan.

- No joo, purjehtimaan olisi pitänyt päästä enemmän. Tuulet ei vain olleet suotuisia. Olis pitänyt lähteä pasaatituulille. Silloin olisi tiennyt joka päivä mistä tuulee. Näin oli kuitenkin kiinnostavampaa. Aamulla ei tiennyt millainen päivästä tulisi. Joskus hyvä, joskus huono. Rajuja tuulia yritettiin välttää, ja aika hyvin onnistuttiin. Ei oltu myrskyissä. Kirjaa siihen vaikka että matkan pituus oli 5300 merimailia, 147 satamaa, 25 yötä ankkurissa ja 5 yötä merellä.

Kuitenkin - tärkeintä on ettei, sattunut vakavia onnettomuuksia. Kapu oli tosin lähellä pudota laiturin ja veneen väliin Zeebruggessa. Oltiin juuri rantautumassa ja hän liukastui laiturin reunassa kiireellä maihin astuessaan. Hän sai kuitenkin kiinni laitavaijerista ja sai vedetyksi itsensä ylös. Verinen ruhje jalassa ja irronnut ison varpaan kynsi vammapuolella.  Nyt on jalassa Zeebryggestä ostetut uudet hienot (kalliit) purjehduskengät.

Loput haverit ovat sattuneet minulle. Seisoin veneen keulassa ulkopuolella ankkurin päällä köysi toisessa kädessä ja toisella pidin kiinni reelingistä. Kapu ohjasi keulaa hiljaa kohti laituria. Vähän ennen kuin piti hypätä, liukastuin ankkurilta ja jäin roikkumaan yhden käden varaan. Vene kuitenkin lipui lopun matkaa nopeasti, ja pudottauduin laiturille. Toisen kerran kaaduin kyljelleni, kun olin kovassa merenkäynnissä laskeutumassa avotilaan purjeelta ja melkein putosin mereen. Sain kiinni reunavaijerista. Se oli pelottavaa. Vammapuolella ruhjeita käsivarressa ja sääressä. Lensin myös selälleni bensalaiturissa, kun olin vetämässä venettä lähemmäs laituria peräköydestä kiinnittääkseni sen. Köysi antoi äkkiä periksi ja mätkähdin betonille kuin viidenkymmenen kilon viljasäkki.   Ei vammoja. Kyydistä pudonneen seuraksi mereen heitettävä valopoiju sen sijaan tuikki ystävällisesti veneen ja laiturin välissä.  Köysi oli ollut takertuneena siihen, ja kun vedin riuskasti venettä laituriin päin, se ei kestänyt. 

- Kyllä sa olet kehittynyt paljon, kapulta tihkui kiitos.

Ajan taju muuttuu, kun miltei joka päivä siirtyy uuteen, outoon paikkaan.Kun saavutaan seuraavaan satamaan, satamakapteeni kysyy, että mistä ollaan tulossa. On katsottava allakasta missä on oltu. Uudet vaikutelmat hautaavat vanhat allensa. Uutta tavaraa tulee sisään koko ajan.  Viikko on paljon pidempi kuin talvella. Vain menossa oleva päivä on tärkeä. Arkielämässä tapahtuu niin paljon vähemmän, että aika on silloin jotenkin lyhyempää. Tässä ei ole paljoa järkeä, mutta näin on jos siltä tuntuu.

Suursaavutukseksi voidaan laskea, että  olemme onnistuneet asumaan 18 m2 minikodissa repimättä silmiä toistemme naamasta. Ehkä tämä elämä ei jokaiselle pariskunnalle tai kaveruksille sovi. Suukopua kyllä esiintyy, varsinkin kun Kapun kuulo on huono. Hän pyrkii kuitenkin luovasti arvaamaan mitä piti kuulla. Joskus arvaus on väärä. Huono kuulo karsii pölinät vähälle, koska pitää toistaa, ellei kuulija ole käsivarren mitan päässä. Minä naputan, kun olen jo sata kertaa (!) pyytänyt jotain eikä mitään tapahdu. Menen kuulokokeeseen kunhan päästään kuivalle maalle. Hän väittää, että olen valikoiva kuuloinen. Kiihdyn nollasta sataan noin puolessa minuutissa, mutta kaveri on hidas, eikä ehdi kunnolla mukaan kun olen jo palannut nollaan. Näin ollen ei kunnon yhteenotto ehdi syntyä.  Voimahali pitää muistaa antaa aamuisin. Seison pituuseromme vuoksi rappusilla, jotta yletyn halaamaan. Kun hyvin halaa aamun alkajaisiksi, ei riitele. Kumma juttu, mutta toimii.

Olen huono alainen. En suostu ottamaan käskyjä vastaan. Laivassa tai armeijassa on hierarkinen käskylinja, josta ei lipsuta. Rupean silti heti selittämään, miksi niin tai näin ei voi tehdä. Tai valitan, että miksi nyt tehtiin näin, kun viimeksi tehtiin noin. Selittämisen vimma on vähän hellittänyt, kun olen oppinut näitä veneniksejä.

Purjehtiminen on laiskan miehen urheilulaji. Pävätolkulla istutaan penkillä ja automaattiohjaus tekee työt. Välillä katsotaan karttaa tai plotteria, jossa väylä on selvästi merkittynä ja vene kulkee kuin lude siinä skriinillä. Voimia pitää vähän olla, että jaksaa hilata purjeen mastoon. Siihen Kapteeni pystyy, vaikka vuodet ovat sulattaneet osan muskeleista. Vene on niin vanha, että siitä puuttuvat modernit koneelliset vempaimet. Jiipit ja vendat on tehtävä käsityönä. Vapaavuorolainen lukee, ratkoo ristisanoja, kirjoittelee blogeja, laittaa ruokaa tai nukkuu. Päivän matkan päätyttyä maaliinsa, olo on kuin olympiavoittajalla, vaikkei ole muuta kuin katsellut karttaa ulkoilmassa.

 Pitää valita monitaitoinen miehistö. Jonkun, meillä se on kapteeni, pitää osata käynnistää pysähtynyt moottori keskellä merta.  Tätä tarkoitusta varten veneessä on ainakin tonni rautaa erilaisina veneen varaosina plus kaikki tarvittavat työkalut. Ei riitä yksi kappale kutakin, pitää olla varakappaleen varakappale. Hyvää tuuria pitää olla mukana, niin kuin silloin kun ajoimme päin polttoainelaituria kun vaihde oli juuttunut vain eteenpäin menoon. Oli sunnuntai, mutta olimme laiturissa, jonka vieressä oli firma, josta saatiin täsmälleen samanlainen osa. Satamakapteeni soitti jonkun paikalle ottamaan rahat.  Kerran jäätiin jumiin keskelle Tanskan keskellä merta olevaan tuulipuistoon. Biodiiselissä kasvanut sienirihmasto tukki polttoainepumpun ja kone pysähtyi.

Olemme risteilleet Ruotsin, Tanskan, Hollannin, Belgian, Saksan, Englannin, Ranskan ja Irlannin satamissa, käyneet Jerseyllä ja Guernseyllä. Näiden viidentoista kuukauden aikana olemme nähneet kolme suomalaista venettä.  Yksi matkalla Karibialle, yksi matkalla Kanarian Saarille ja yksi, joka ei edes huomannut meitä kiirehtiessään kanavan sulkuun. Lippumme alkuperää on ihmetelty ja osoiteltu sormella.

Niillä vesillä, joissa olemme liikkuneet ei ole tullut kuuma. Päinvastoin, aina on enemmän tai vähemmän kylmä. Pitää olla pukeutunut kuin naparetkeläinen pysyäkseen elossa avoimessa ruoritilassa. Tuuli on lähes aina ellei viileä niin kylmä.  - Tämä on ihan tavallinen sää Englannin Kanaalissa, sanoi satamakapteeni, kun olimme odottaneet kolme päivää myrskyn ja sumun hälvenemistä.  Edes myötätuulet eivät ole olleet lämpimiä. Tänä kautena olin kerran uimassa. Hiekkarantoja tosin oli satoja, ellei tuhansia kilometrejä, muttei niissä voinut uida, ellei ollut vuorovesitaulukkoa kainalossa. Voi tietysti olla, että vanhukset, kuten me, ovat muita viluisempia. Tämä tuli mieleen, kun katsoin tänä aamuna teepaidassa keikistelevää brittipoikaa. Lämmintä oli kolmetoista astetta.  Shortsit on olleet jalassa ehkä kolmesti. Paremmat pitkikset on pantu jalkaan kaupungille lähdettäessä. Mekkoja ei ole tarvittu.

Olemme löytäneet kaikki maat, kylät ja kaupungit. Vene tulvehtii karttoja. Kapteeni ei usko pelkästään elektroinista karttaa. Pitää olla vanha paperiversio, jossa on kaikki mahdollinen tieto. Elektronisen kartan ja tyynen ja rauhallisen päivän tuudittamina ajoimme silti karille Ruotsin länsirannikolla.  Kun kartan focusta pienentää liikaa, osa merkeistä katoaa kartalta. Vakuutusyhtiö ei olisi hyväksynyt selitystämme, että vahinko oli kartan vika. Paperikartassa kivi oli selvästi merkittynä.  

 Seurasimme kolmenaisia sääpalveluja (Vindity,Predictwind,Accuweather) . Yleensä katsottiin kaikki ja otettiin sitten keskiarvo.  Silti ne usein heittivät kuperkeikkaa.  Jos lupasivat tuulta, tuli tyyntä, jos lupasivat aurinkoista, tuli sadetta. Kapteeni meni usein illalla nukkumaan hykerrellen tyytyväisenä, kun huomenna olisi niin oivallinen sivumyötäinen.  Vaatii lujaluonteista henkilöä, joka kestää jatkuvat pettymykset. – Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa, hän sanoi ja huokasi.  – Onhan niillä satelliitit ja kaikenmoiset mittarit, jotka ovat maksaneet miljoonia. Eikä tule sen parempia ennustuksia kuin Römpän ukoltakaan, tuhahdin.

Kulttuurituntemuksen kannalta matkailu on avartanut. Toisaalta, mitä tällä tiedolla tekee? Olemmeko ehkä tulleet paremmiksi ihmisiksi, kun meille on kasaantunut tietoa maailman taiderikkauksista, kirkoista ja kapakoista? Olemmeko nyt sivistyneempiä? On koluttu vanhoja linnoja ja luostareita, pieniä ja isoja pölylle haisevia taloja.  Kapteeni on kiertänyt kaikki matkalle sattuneet merimuseot.  Pienissä rannikkokaupungeissa, jotka ovat olleet sataminamme, on pieniä taidemuseoita, suurta taidetta ehdittiin nähdä Amsterdamissa, Haagissa, ja Kööpenhaminassa. Jokunen kirkkokonsertti on matkalle sattunut, mutta nimekkäämmät orkesterit ja näyttämötaiteilijat ovat olleet lomalla. Kulttuurin pällistely iltapäivällä katukahvilassa, on ollut parasta ajankulua ja huvitusta. Hauskuutimme toisiamme keksimällä juttuja muista kahvilavieraista tai ohikulkijoista. Hehän olivat mystisiä, vieraan kulttuurin edustajia.

Nyt pitäisi ryhtyä tekemään erotyötä. Olen pitänyt tätä blogia kuin julkista päiväkirjaa. Sivuja on kertynyt 244 kpl. Blogin tehtävänä on jäädä meille muistoksi, josta voidaan palata menneisiin, mikäli tarvetta on. Matkamuistoja emme ole ostaneet. Olisin toki halunnut kaikenlaista, mutta veneeseen ei mahdu! Merkittävän elämänvaiheen loppuminen on haikeaa, mutta on tehtävä tilaa uusien asioiden tulemiselle. Siellä ne jo odottavat kulman takana.

Jos joku haluaa tietää mikä oli parasta, niin pitäisikö vastata niin kuin Hjallis Harkimo, – Tässä purjehtimisessa on parasta se, kun pääsee vihdoinkin pois tästä purkista. No, Hjallis oli yksin, meitä on kaksi. Hjalliksella oli yksi satama – maali. Meillä oli toinen toistaan hauskempia satamia kymmenittäin. Vauhtia, jännitystä ja vaarallisia tilanteita on seurannut sopivina annoksina. Yhdessä kokeminen on mukavaa.  Tulevaisuudessa on juttukaveri, jolle voi joskus sanoa ”Muistatko?"

IMG_2224.jpg

 

 

lauantai, 16. syyskuu 2017

15.9. Viimeistä viedään

 

IMG_2941.jpg

Vaaleanpunaisia unelmapilviä

15.9. Stora Svartö

Viimeistä päivää viedään. Huomenna ollaan jo Helsingissä. Bärösundiin päästyämme päätettiin pitää ruokatauko ja katsoa vieläkö Bärösundin ruokakoju on auki.

Vanha laituri oli saanut seurakseen uuden lisäosan. Selvästikin kesäinen vene tungos on kaivannut lisää ilmaa ja Bärösundin kauppa ja kahvila ovat halunneet lisää asiakkaita. Heille on ollut hermoille käypää katsella veneiden lipuvan ohitse laituripaikkojen puutteessa. Vanhan kahvilatuvan oli korvannut halpa viipaletalo, josta puuttui entinen viehätys, mutta makkarakoria, kananuggetteja ja palapizzaa oluella tai ilman oli edelleen saatavilla.  Palapizza oli odotusten mukainen, kapun tilaama makkarakori oli ehkä puutteellisesti tarjolle pantu. Syvällä paperilautasella oli päällekkäin ranskanperunoita ja makkaraa, ja koko komeus oli peitetty kurkkusalaatilla ja sinapilla.

Barösundin kauppa oli auki, joten olin turhaan rynninyt Hangon S-marketiin. Nyt saatiin Sandels olutta, suklaata, banaaneja ja Iltalehti.   Kello olikin jo kolme iltapäivällä, joten olutta sai myydä, eikä edes tarvinnut todistaa ikäänsä. Lehden megaotsikko koski Jari Sillanpään, Suomen kultakurkkupojan, huumehörhöilyjä. Tuntui kotoisalta. Kaukana kavala maailma.

Hesaan oli liian pitkä matka yhdeksi päiväksi. Olimme suunnitelleet ankkuroituvamme Kapun klubin omistamaan saareen, Grynnaniin.  Saarelle saavuimme, mutta sitä poijua, jota Kapu etsi ei enää ollut. Uutta oli laituri, jonka edessä oli useita poijuja.  Saareen rannat ovat vain yhdestä kohdasta kyllin syvät   veneellemme. Päätimme kuitenkin yrittää. Olimme molemmat keulassa järjestelemässä laskeutumisportaita, ja keulaköysiä, kun äkkiä kolahti ja vene keikahti. Putosin pelosta polvilleni kannelle. Olimme ajelehtineet päin ainoaa kiveä, joka sataman rannassa oli. –Tonne ei mennnä! määin kuin parempikin emälammas. Vaikka kapu yritti enkelten kielellä selittä, että ei ole muita kivia, tämä kivi oli ainoa, en suostunut.

Hän antoi periksi ja ankkuroiduimme läheisen Stora Svartön laitaan. Yöllä tuuli kääntyi ja heräsin aamuyöstä ankkurin narinaan. Vasta kun Kapu pääsi petistä ylos ja pisti päänsä kannelle huomattiin, että ankkuri oli irronnut ja vene oli majesteetillisesti lipunut pitkin rantaviivaa ilman ankkuria. Vettä ei ollut enää tarpeeksi, joten olimme kiinni pohjassa.

Viimeinen purjehduspäivämme alkoi veneen irrottamisella rantamudasta ja ankkurin puhdistamisella. Irrottaahan sitä ei enää tarvinnut.

Kello13.30 Ankkuroiduimme täyteen Suomenlinnan satamaa. Maailmanmatkamme oli päätynyt.

Huomenna istutaan avotilassa ja odotetaan mahdollisia vieraita koko päivä.

 

 

Illalla kapteeni tarkasti ankkurin pitävyyden.

IMG_2947.jpg

perjantai, 15. syyskuu 2017

14.9. Kallis kotimaa

20170915_082925.jpg

Kaupunkitaidetta ostoskadulta

14.9.Hanko

 

Oli pakko vielä poiketa johonkin isompaan satamaan. Ruokaa kyllä oli, mutta dieseliä piti olla enemmän, jotta päästäisiin Helsinkiin, vaikka vaan moottorilla ajaen.  Syksyiset merisään ennustukset eivät ole kovin tarkkoja. Luvattiin navakoita tuulia ja sadetta. Sadetta saatiin, mutta tuulen kanssa oli niin ja näin.

Kun vene oli saatu kiinni Hangon satamaan, olimme märkiä.  Tuhtia sadetta oli saatu vain noin kolme tuntia niistä kymmenestä tunnista, joita jurruutimme moottorilla suht tyynessä pitkin saaristoa.  Se riitti liikkuvassa avoveneessä kastelemaan kaiken mihinkä vesi pystyi. Onneksi olin ostanut ne merihousut, takki oli jo ennestään, joten sisäpuoli säilyi aika kuivana. Kapulla samoin. Sateessa seisominen on jotenkin demoralisoivaa, mieliala laskee ja ei huvita.  Kesäisin täpötäydessä satamassa oli yksi vene, jossa pari engelsmannia joi punaviiniä. Tällaisen päivän jälkeen oli pakko palkita itsensä. Menimme sataman ainoaan avoimeen ravintolaan, Origoon. Se oli sikakallis, mutta hyvä.  En tiedä oliko sen peuran ajanut joku autolla kuoliaaksi, mutta älyttömän hyvältä sen haudutettu niska maistui. 16 cl punaviiniä maksoi saman millä Hollannissa sai pullollisen hyvää punaviiniä (11e)

Aamulla riensin kauppaan. Ostin leipää, maitoa, tuoremehua ja sixpackin Sandelsia.  – Me saadaan myydä olutta vasta yhdeksän jälkeen, sanoi kassaneiti, ja sipaisi kaljat tiskin alle.  Leuka siinä muorilta loksahti, kello oli puoli yhdeksän eikä kaupassa ollut siihen aikaan edes tuoretta leipää. Niin, Suomessa kaupat saavat olla auki vuorokauden ympäri, mutta kaikkea mitä niissä myydään ei voi ostaa. Oli ihan unohtunut.

 

leikkipustojen suunnittelijoiden älynväläys merikaupungin malliin.

20170915_080855.jpg

 

keskiviikko, 13. syyskuu 2017

13.9. Aamu-uutisia

IMG_2924.jpg

 

13. 9.Kirjais

 

Veneessä on vanha matkaradio, joka jo pari vuotta sitten ensimmäisellä matkallamme putosi merenkäynnissä kirjahyllystä lattialle ja kovaääniseen tuli reikä. Meri-ilma mursi myöhemmin antennin. Silti olen etsinyt siitä asemia maihin päästyämme. Usein miten huonolla menestyksellä.  Tänä aamuna etsintä väännellessäni alkoi kuulua rätisevää musiikkia. - Kuuntelen Tomppaa, lauloi Paula Koivuniemi,  - ” ja silloin sydämeni pomppaa”. Suomalainen aamutervehdys!. On tultu lopulta tarpeeksi lähelle, että lavojen kultakurkun ääni ylettää veneeseen.

Sen jälkeen tulivat Turun alue-uutiset. Telakalla on suuri päivä. Ensimmäinen metallilevy leikataan seremoniallisesti aamulla kello yhdeksän ja siitä lähtee kahden Carnival Cruiserin valmistaminen. Hyttien valmistamiseen on perustettu oma tuotantoyksikkönsä. Joku ulkomaalaiselta kuulostava suunnittelija on tehnyt sisustussuunnitelmat. Siellä suomalainen insinööri pudotteli tilaisuuden vaatimaa, tekniikka ja hienoja ilmaisuja täynnä olevaa kapulakieltä.  Kotona ollaan.

Nyt on kiire saada syödyksi kaikki se purkkiruoka, jota on säästetty sitä päivää varten, jolloin olemme haaksirikkoutuneina autiolla saarella, jossa ei ole supermarkettia. Jos Hjallis selvisi Pilttipurkeilla ja armeijan rautaisannoksilla 168 päivää, niin eiköhän mekin pystytä elossa pari päivää avaamalla ranskalaiset burgundinpadat ja saksalaiset purkkikinkut Perunoita on vaatekomeron pohjalla kahden kilon pussi. Vakava ongelma muodostui kuitenkin, kun Kapu huomasi eilen juoneensa viimeisen oluttölkin.  Eikä calvadosiakaan ole enää. 

Vene heijasi meitä kohti Krjaisten saaren satamaa  tänään kauniina, lämpimänä hienotuulisena päivänä. Matkalla näimme kuinka Suomen merisotilaat ajaa roiskivat ees taas. – Ne on varmaan koulutuksessa olevia alokkaita. Ennen vuosikurssissa oli landella ja rannikoilla kasvaneita poikia, jotka osasivat ajaa venettä. Nyt kurssissa on kolmen kuukauden koulutusrupeama, jolloin ne opetetaan ajamaan tuollaista pientä rynnäkkkövenettä, kaikkitietävä Kapu valisti.

Sottungassa oli vielä henkilökunnan ulkohuusi satunnaisen matkailijan käytössä, mutta täällä ulkohuusitkin olivat ”poissa käytöstä”. Hieno vanhaan myllyyn rakennettu kirjasto lukossa, Ravintolassa oli vielä elämää, mutta vasta 22.9.jolloin olisi syysjuhlat.  Olemme käyneet 

 

Lapussa lukee kolmella kielellä "ei käytössä". Pakko mennä muualle. Mutta minne?

IMG_2929.jpg

tiistai, 12. syyskuu 2017

12.9. Vielä ehdimme!

 

sottunga%20004.jpg

Yhdistetty ravintola, klubirakennus, satamakapteenin toimisto ja alueinfo.

12.9. Sottunga

Olemme taivaltaneet merten valtatietä. Jäävuorten kokoiset kiitäjät putkahtelevat saarien takaa ja höyryävät ohi. Siinä saa pikku purjeveneen kanssa olla tarkkana, ettei jää alle.  Niitä tulee jatkuvina jonoina. Miten ne kaikki kannattavat? Ei ihmisiä voi riittää tiistaina syyskuussa täyttämään niitä.

Ei olla vieläkään päästy irti autonomisesta Ahvenanmaasta.  Sottunga on Suomen pienin kunta. Pinta-alaa on 28 hehtaaria, jossa asuu 91 ihmistä. joista ruotsinkielisiä 91,7. Kunta vetää viimeisiään, Ahvenanmaan maakuntahallitus on ilmoittanut, että Sottungan kunta liitetään johonkin ympäröivään kuntaan 2019 mennessä. Ehdimme vielä käymään. Täällä on koulukin, jossa on kymmenen oppilasta.

Ollaan käyty täällä vuonna 2015 heinäkuun lopulla. Silloin oli niin täyttä, että emme mahtuneet edes laituriin, oli jäätävä ankkuriin lokaiseen lahteen. Nyt laiturit olivat autiot. Ei ketään. Pari miestä oli nakuttelemassa aurinkopaneeleja yhdistetyn vastaanotto- ja huvikonttorin kattoon. Ovet lukossa.

Kyllä täällä on pakko olla ihmisiä jossain. Näin miniautolautan ajavan etuluukku tanassa viereiseen laituriin. Sisältä ajoi viisi ulos henkilöautoa ja sisään ajoi kaksi. Yhtään jalkamatkalaista ei astunut maihin.  Lautan pysähdys kesti noin viisi minuuttia.

sottunga%20003.jpg

Sottungan napanuora Maarianhaminaan - ja muille saarille.

Miltei sataman kyljessä oli Sottungan kirkko. Alkuperäinen oli rakennettu jo 1661. Se paloi ja uusi rakennettiin 1727. Se on Suomen pienin puukirkko. Hautuumaalla makasi läjäpäin merikapteeneita. Yksi heistä oli purjeveneellä Kap Hornin kiertänyt merikapteeni Karlsson.  Näillä kapteeneilla on oma klubinsa, johon pääsee vain, jos on purjealuksella suorittanut tuon kierroksen.  Siihen ei taida olla enää tunkua. Montakohan jäsentä siinä on nykyisin? Vaikuttaa tosi miesten klubilta verrattuna näihin nykyklubeihin, joihin pääsee vaikka kuka jos on kaksi suosittelijaa.

Veneen ilmapiiri on vapautunut. Kapu oli eilen mennyt ennen kaupungille lähtöä ”pesemään käsiään” huoltorakennukseen ja vastoin tapojaan ryhtynyt pesemän myös naamaansa. Pian hän huomasi, että silmälasit olivat tiellä silmiä pestessä. Hän otti lasit pois ja asetti ne huolellisesti lavuarin yläpuolelle hyllylle. Siellä ne olivat.

Pieni ja romanttinen. tunnelmallinen. Valitettavasti ovi oli kiinni.

 

sottunga%20009.jpg