Dalar%C3%B6%20003.jpg

 

16.7.

 

Torstai

 

Dalarö

 

Aamulla oli tyyntä, kosteaa ja apeaa. Pärryyttelimme koneella pitkin Ruotsin rannikon vesiteitä. Vähäkin tuuli oli vastaista. Kapu halusi harjoitella kryssausta ja niin kului tunti rattoisasti kryssejä tehden. Eteenpäin päästiin noin kolmesataa metriä. Lopulta hän luovutti ja jatkoimme koneella.

 

Iltapäivällä tein ystävältä saadun reseptin mukaan notkottisoppaa. Normaalien soppavihannesten ja sipuleiden lisäksi siihen pannaan sikanautasäilykettä purkillinen. Hyvää oli. Oli pakko ottaa iltapäivänokoset rasvojen sulattamiseksi.

 

Karseat mustat ukkospilvet seurasivat meitä rannan tuntumassa. Ne levittäytyivät kuin violetti matto. Kumeaa murinaa kuului jostain kaukaa, janäimme kuinka sade lankesi maahan kaukaisuudessa. Pilvi ei tullut veden yli vaan levisi pitkin rannikkoa.

 

Tulimme Dalaröön noin kahdeksalta illalla. Kaikki venepaikat olivat tietysti jo varatut. Emme päässeet vielä tänäänkään laskemaan jalkojamme Swea mamman rinnoille. Laskimme ankkurin apeassa sateessa tuntemattoman talon eteen säädyllisen matkan päähän rannasta.

 

******

 

”Mikä ankkuri meillä on? Kirjassa sanotaan, että niitä on erilaisia”, kyselin salongin sohvalla maaten lounaan jälkeen. Läpsin pieneliöitä otsastani. Paitsi ruokaa, oli lautaselleni tunkenut kärpäsiä ja muita pieniä lentäviä ötököitä. Löysimme niiden kotipesän vasta, kun näimme kalastusaluksen lähestyvän saarta. Kalanviljelylaitoksen puomit näkyivät, jos vaivautui katsomaan. Ankkuripaikka oli katsottu kartasta eikä karttaan oltu merkitty viljelylaitosta. Ötökät maistelivat kanssamme purkista kaivettuja sardiineja ja Kapun herkkua, valkoisia purkkipapuja. Ateria oli demokraattisen päätöksenteon tulos - minä sain kalaa, ja Kapu papuja. Tuuli tuuditti venettä. Oli päivätorkkujen aika.

” Tukkiankkuri”, kapu murahti, mutta ei vaikuttanut halukkaalta jatkamaan keskustelua.

Olimme laskeneet ankkurin monia kertoja, mutta en ymmärtänyt, mitä siinä oikein tapahtui. Olin aina ruorissa ja Kapu näytti yhdessä sovittuja käsimerkkejä. Eteenpäin, seis, taaksepäin, oikealle, vasemmalle. Tein ohjeiden mukaisesti, mutta en nähnyt muuta kuin Kapun selän. Jotain sinne mereen plumpsahti ja ankkuripeli kuului surruuttavan kettinkiä mereen. Miten ja missä ankkurin laskeminen tapahtui, se jäi salatieteeksi.

”Mistä sä tiedät, että ankkuri on tarttunut pohjaan? Ajattele jos se pettää ja vene lähtee liikkeelle. Nytkin oltaisiin kohta tuon saaren kanssa törmäyskurssilla. ”

” Se tuskin lisää sun turvallisuuden tunnettasi, mutta niin voi käydä, jos on huolimaton. Ankkurin tarttuminen meren pohjaan on tarkastettava. Mä pyydän sinulta pienen pakkipyrähdyksen, ja silloin ankkuriköysi kiristyy ja mä tiedän, että se on tarttunut. Voi myös käydä niin, ettei se tartu mihinkään ja sitten laahataan sitä pitkin meren pohjaa aina siihen asti kunnes se tarttuu kiinni. Tukkiankkuri on ankkureista luotettavin ja ainoa joka pitää yhtään kalliopohjassa. Kartasta pitää tietysti tarkastaa, kuinka syvää ankkuripaikassa on. Ankkurikettinkiä on rajallinen määrä, eikä venettä voi ankkuroida minne vain. Kettinkiä ja köyttä pitää olla ainakin viisdestä kahdeksaan kertaan veden syvyys. Kettingin pitää maata pohjassa. Sen nouseva kaari vaimentaa veneen nykäyksiä. Jos kettinkiä ei ole tarpeeksi on oltava myös köyttä, mutta jos köyttä joudutaan käyttämään, kettinkiä pitää olla silti ainakin kuusi metriä ankkurin ja köyden välissä. Joskus pannaan vielä lisäpaino huolehtimaan siitä että kettinki makaa kunnolla pohjassa.

Lisäksi tarvitaan tilaa, että vene voi pyöriä ankkuriköyden ympäri. Ankkuripaikan pitää tarjota myös kiintopiste, josta voin katsoa liikkuuko vene, eli pitääkö ankkuri. Jos ei pidä, uusiks vaan”, Kapu antoi luennon ankkuritieteestä.

Hän makasi salongin sohvalla kapulakki silmillä ja yritti päiväunia. Itikat eivät selvästikään vaivanneet häntä. Ehkä hänen paksu merenkyntäjännahkansa ei edes tuntenut kärpästen pienten jalkojen tassuttelua. Itikoiden sijasta minä häiritsin selvästi hänen lepoaan. Uskalsin kuitenkin vielä kysyä:

”Voisinko minä tulla ensi kerralla laskemaan ankkurin?” Opinhaluni olivat aterian jälkeen huipussaan.

” Olethan sä kova mimmi, mutta silti mä luulen että tämä on sellainen juttu, jota sä et voi tehdä”.

” Miksen muka voi”? Tunsin taas tasa-arvoani loukattavan.

” Pysy sinä vaan siellä ruorissa. Meidän Tukki-poikamme painaa noin 15 kiloa. Ei se liiku sun voimillasi mihinkään, saati sitten, että käsittelisit sitä noilla pikku kätösilläsi. Muista, että tää vene painaa kymmenen tonnia, ja ankkurin on pystyttävä pitämään vene paikallaa vaikka vesi mahdollisesti virtaa ja vetää sitä taaksepäin, tai virtaus muuttuu ja vene kiertyy ihan toiseen suuntaan. Ankkuri painaa”.

Hupsis, tämäpä yllättävä tieto. En pystyisi ikinä ankkuroitumaan, muualle kuin vierassatamaan ilman Kapua. Enkä sinnekään vielä toistaiseksi ilman apua. Opettelin purjehtimista myös siksi, että pystyisin viemään kituvan tai kuolleen Kapun lähimpään satamaan, sen jälkeen kun olisin antanut hänelle päämäärättömästi ajelehtivassa veneessä ensiapua. En siis voisi laskea ankkuria, lähetää hätäkutsun ja istua pitämään Kapua kädestä aina siihen saakka kunnes helikopterista laskeutuisi mies nostamaan Kapun sisuksiinsa ja viemään hänet lähimpään sairaalaan.

”Mä luulin, että se ankkuri valuu mereen ihan itsestään kun ankkuripelin napista vaan painaa”, yritin vielä onneani.

” Mä otin sen ankkuripelin päässä olevan bruce-ankkurin pois ja panin tukkiankkuri sen tilalle. Bruce oli rantautuessa tiellä. Rantautumisportaita ei saannut kunnolla paikoilleen. Tää nyt käytössä oleva tukkiankkuri pitää ensin virittää kuntoon ja se on aika raskasta”, Kapu tunnusti.

Muistinhan minä tapauksen. Kapu putosi laiturin ja veneen keulan väliin Loviisan vierassatamassa. Rantautumisportat olivat liukuneet syrjään hänen neljäkymmenenviiden numeroisen norsuntassunsa alta. Kapu syytti bruce-parkaa haverista. Rantautumisportaat nojasivat ankkuriin kallellaan ja olivat todella kiikkerät.

”Tukkiankkurin tukki täytyy panna paikoilleen kannella ja sitten koottu ankkuri on pujotettava reelingin alitse paikoilleen. Sitä sinä et jaksa.” Hän kuittasi päättäväisesti.

”Pane bruce paikoilleen, niin homma sujuu minultakin” En hyväksynyt brucelle myönnettyä eläkettä.

” Oletko valmis hyppimään keulasta laiturille? Jos meillä on bruce, ei voi pitää keulaportaita.” Kapu vaikutti varmalta asiastaan.

”Sitäpaitsi ankkuria nostettaessa pitää olla tarkkana, ettei se pääse hakkaamaan veneen kylkeen reikää. Helppoahan kaikki on tyynellä säällä, mutta jos aallot keinuttavat venettä, se on jo vaikeampaa. Sitäpaitsi toinen ankkuri tarvitaan perään. Voi olla, että joudutaan ankkuroimaan kahteen suuntaan. Voi myös käydä niin, että ankkurikettinki katkeaa ja tarvitaan vara-ankkuri. Bruce sopii siihen hommaan, mutta tukkiankkuri pitää kaikista varmimin”.

”Bruce on väännetyn lusikan mallinen ja tukkiankkurin varressa taas on poikittainen rautatanko, joka on kiilattava paikalleen ennen laskua. Tukkiankkuri taitaa olla mallina koruankkureissa, joita käytetään , vaatteissa ja sen sellaisessa. Se on siis risti, sydän ja tukkiankkuri, mitä naiset pitävät kaulallaan.” Kapua ilahtui naisille sopivan vertauksen löytyminsestä.

Jos en kyennyt ankkuroimaan venettä, oli keksittävä muu keino. Olinko nyt jäänyt tiukan paikan tullen ajelehtimaan aavalle merelle? Pitäisi siis löytää pois? Navigointi näytti monimutkaiselta. Olin kuullut että siinä tarvittiin matematiikkaa ja olin kurja matikassa jo koulussa, eikä elämän koulu ole siinä suhteessa opettanut mitään. Enhän voisi tietää missä olen, jos vain tuijotan kompassiiin. Tietysti voisi ajatella, että tietäisin suunnilleen missä päin olisi maata. Katsoisin kompassista mihin suuntaan vene on menossa ja kartasta missä olisi kuivaa maata. Mutta kuinka tietäisin missä itse olen? Jos sinne jonnekin olisi niin pitkä matka, että en pysyisi hereillä? Olisi pakko pysähtyä johonkin. Mitä sitten tekisin? Toisaalta ei merellä ole missään tarpeeksi matalaa, että voisi ankkuroitua. Yksi ongelma johti aina seuraavaan. Nyt ongelmia oli jo kokonainen helminauha. Kapu ehtisi kuolla, ennenkuin löytäisin jostain vierassataman. Ajatus kipristi vatsaa.

Päätin luottaa siihen, että hätäkutsun jälkeen helikopteri löytää meidät plotterin koordinaateilla. Ehkä riittää, että opiskelen moderniksi merenkävijäksi.

 

*******