Lukijalle:

Tämä on kertomus kahden eläkeläisen merimatkasta.  Olemme jo aika vanhoja. Kapu on seitsemänkymmentäyksi vuotias ja kertojaminä kuusikymmentäyhdeksän. Liikumme eteenpäin kolmekymmentäseitsemän jalkaisella purjeveneellä, joka on neljäkymmentäviisivuotias. Vanhoja siis kaikki kolme.Veneessä on salonki, pentteri, karttapöytä, peräpunkat, keulapunkka ja vessa. Tilaa noin kahdeksantoista neliötä. Tässä ihmiskokeessa, jonka on määrä kestää noin neljä kuukautta, katsotaan kuinka meidän käy. Ryhdymmekö kenties repimään toistemme silmiä? Siinä jään alakynteen. Olen vain sataviisikymmentäseitsemän senttiä pitkä Kapu on satakahdeksankymmentä kahdeksan. Loput luonteenpiirteet selvinnevät ajan oloon sekä lukijalle että ehkä meille itsellemmekin. Matkareitti on yleispiirteinen. Lähdemme Helsingistä, mutta se mistä satamasta lähdemme kotiinpäin, on merisumun peitossa. Kaikille merenkävijöille tiedoksi: virheitä saa korjata. Kapukin yrittää, mutta oppilas on kovapäinen.

 

1.7.Keskiviikko

 

Helsinki - Herrön

 

Vihdoinkin irti laiturista! Mistään ei voinut tietää, että merkittävä hetki oli juuri tapahtumassa. Pohjoisrannan rekat jyristelivät pitkin tietä kuka laivalle kuka jonnekin muualle kuten ennenkin. Veneklubi nuokkui iltapäivän rauhassa. Oli kuitenkin Helsingin ensimäinen lämmin kesäpäivä. Tuuli juuri sopivasti ja saattajat olivat paikalla ajoissa tuliaisviinoineen. Tavallisesti niin tyyni Kapukin oli historiallisen tilanteen liikuttama. Merien jyrmy kauhu oli sulanut hymyyn. Kapu oli unohtanut ajaa partansa, mutta minä olin käynyt kampaajalla. Saattajat pystyivät kaikki nousemaan paattiin. He olivat paljon meitä nuorempia.

Mansikoita tarjoiltiin juuri silloin kun tuuli keikutti venettä. Tarjoomuslasit pysyivät kuitenkin vieraiden käsissä ja sisällä paatissa vain muutama tonnikalapurkki putosi salongin turkille, jonne ne jäivät yksinään vierimään. Yksi piste pakkaajalle. Veneen kamat pysyivät hyvin paikoillaan!

Ensimmäinen matkakohde oli Suomenlinna, johon tutustuimme asianmukaisesti. Opasta emme kuitenkaan tilanneet. Kapu vaati saada ruokaa. Menimme Panimoravintolaan, joka tarjosi valkoisilta pöytäliinoilta maittavaa ruokaa. Viinin virvoittamina jaksoimme odottaa tunnin jälkiruoka kahvejamme ja laskuja.

Jatkoimme kahden matkaa leppeässä kesätuulessa, joka työnsi paattia noin 1-2 solmua/t. Siis kävelyvauhtia. Ehdimme Epooseen ennen puoltayötä. Mutta taivaalle nousi täysikuu! Miten romanttista! Romantiikka  rakoili, kun vessa alkoi haista tymäkälle pissalle.Onko pilssiimme muuttanut sika?

 

Aikaisemmin tapahtunutta.

 

TIETOLIIKENNETTÄ PARANTAMASSA

 

Seisoimme Kapun kanssa teleoperaattorin kaupassa hommaamassa meille yhteyksiä tarpeellisiin tahoihin kotimaassa.

-Miten voin palvella? Pyöreämuotoinen nuori nainen, jonka äiti näytti käynneen ulkomailla noin 25 vuotta aikaisemmin, oli valmis palvelemaan.

-Haluaisin saada sähköpostit ulkomaillekin, pyydän. - Aiomme lähteä purjehtimaan kohti auringonlaskua.

-Eikö ne viestit muka tule? Mikä kännykkä sulla on?

-Lumia 800.

- Anna tänne niin katsotaan. Tyttö näpyttelee kännyä. Asetusten mukaan verkkovierailut oli estetty. Yhdellä näpäytyksellä hän sai verkkovierailut sallituiksi ja ongelma oli entinen. Nolostuin.Mä luulin että toi asetus oli palvelun tarjoajan asettama.

Myyjä ei näyttänyt leipääntyneeltä. Kait hän oli tottunut kämmikätisiin eläkeläisiin. Toisaalta, ostihan valtiokin ilmaa miljoonilla. Siitä on jäänyt selvästikin kansainväisiä tietoliikenneyhteyksiä koskeva trauma. ainakin minulle. Testasin dataikäni netin palikkatestillä. Sen mukaan olin viiskymmentäkolme vuotias. Olin siis pudonnut mustan aukkoon, jonne joutuu jokainen, joka ei harrasta instragarmmia, whatsappia, facebookia, twitteriä ja mitä niitä nyt onkaan. En tosin ole ymmärtänyt, mitä lisäarvoa ne toisivat elämääni. Veisivät vaan aikaa, joka on ruvennut olemaan taas vähissä.

Myyjän hiukset yrittivät sisukkaasti kasvaa mustiksi ja kihariksi vaikka hän pyrkii värjäämään ne punaisiksi ja suoriksi. Nappisilmissä oli ystävällinen hymy. Hän oli aidosti palvelualtis.

-Aion julkaista blogia matkoiltamme. Käykö se ihan sillä liittymällä, joka mulla on nyt? Utelin. "Pitäisi olla yhteydessä tarpeellisiin tahoihin." Pelkäsin myös pankkien, vakuutuslaitosten ja muiden velkojien lähettelevän taas niitä kirjeitä, joissa lukee ”Lindorf” ja ulosottomiehen takovan suljettua ulko-oveamme.

Nainen myi näppärästi uuden vähän kalliimman liittymän, jossa oli enemmän tiedonsiirtokapasiteettia.

- Tällä varmasti pärjäät, tässä on 150 bittiä sekunnissa. Kyllä jutut siihen varmaan mahtuvat

Entäs te? Tyttö katsoo Kapuun, joka norkoili kaupantekoa kuuntelemassa.

- Mä haluaisin sellaisen liittymän, jolla kuuluu koko maailmassa.

- Ei semmoista ole vielä keksitty. Tytön pokka pitää, hän hymyilee sovittelevasti, - Meidän liittymät toimivat kyllä pohjoismaissa, mutta maailman kattava verkko ei vielä ole - valitettavasti. Suunnittelilla sellainen tietysti on, muttei vielä valmis.

- No mä haluaisin reitittimen, joka vahvistaa kantavuutta.

- No sellainen löytyy! Myyjä huudahti helpottuneena, - Meillä on just nyt sellainen tarjous, jossa reitittimen saa ilmaiseksi. Pannaanko sellainen? Hän katsoi Kapuun, joka lupasi ostaa. - Tämä vahvistaa juuri sopivsti signaaleja. Pääsette pari kilometriä pidemmälle merellä eikä pilarit pienene. Vai aiottekoko tekin aukaista blogin? Tyttö kysyi sandaaliensa käriä katselevalta Kapulta.

- En minä, hän vaan hän, Kapu vastasi kainona, kuin kirjoitustaidoton hotellin vastaanotossa, ja keikautti päätään minuun päin reititin kädessään.

Mun kännykkään ei tule sähköpostit ollenkaan, hän valitti .

- Toi malli ei oo kyllä meiltä, mutta voin katsoa. Hän räplää konetta ammattitaitoisesti.

Te tarvitsette uuden sim kortin. Tämä on liian vanha. Hän kaivaa näppärästi esiin kortin ja siirtää sen Kapun kännykkään. " Toi kortti on ainakin kymmenen vuotta vanha." Hän sanoo moittivasti, ihan kuin se olisi kortin vika, että se ei enää jaksanut hillua sähköpostien perässä. "Ennen kortit kesti monta vuotta, mutta ei enää. Ne kuluu".

- Sun sim-kortti on kastunut kahdesti, silloin kun putosit veneestä ja silloin kun se kastui tuhdolla ukkossateessa. On ihan selvä, että ei mikään oo ikuista, muistutin Kapua.

Kahden  uuden vasta hankitun kännykän kastumisonnettomuuden jälkeen, Kapu oli ostanut Catepillar merkkisen kännykän. Sen voi pudottaa betonille kymmenestä metristä ja se kestää kastumatta viisi metriä vettä.

Sim kortin muuttaminen ei parantanut tilannetta. Sähköpostit eivät päässeet lävpi. Myyjä oli kuitenkin tehnyt voitavansa ja poistumme kaupasta pieni muovipussi mukanamme vuolaasti myyjää kiiteltyämme .

- Paska puhelin, kun ei toimi vaikka pitäis. Kapu kuittaa, kun olemme ulkona. Kuitenkin hän tyytyy osaansa. -"Ne sanoo, että saat mistä luovut. Mä sain vedenpitävän kännykän, mutta luovuin sähköposteistani." Juttu naurattaa jo.

Hänellä on kainalossaan kasa merikortteja. "Nyt on sellainen tarjous, että saa kympin alennusta, jos uusii merikorttinsa. Nää on jo liian vanhoja."

Kävelemme tuoreessa kevättuulessa kohti kirjakauppaa.

- Onks Suomen rannikot muuttuneet erilaiseksi? Ei kait rajoja vielä oo piirretty uusiksi, vaikka turvallisuuskriisissä ollaankin? Irvailen kassalla. Myyjä katsoi minuun moittivasti.

- On tapahtunut kamalia onnettomuuksia, kun ihmiset ovat käyttäneet vanhoja merikortteja, ajaneet kivelle ja uponneet. Nyt on teilläkin turvallista, hän sanoi. Kapu nyökkäilee yhteisymmärryksen merkiksi. Alistun. Matkakassaan tuli 79 euron lovi. Minusta vanhat kartat olivat ihan hyvät. Eikä me oltu Viipuriin menossa kumminkaan.

Kotiin tultuamme Kapu säntäsi puhelimeen ja soitti venetavaroita myyvään kauppaan.

- Haluaisin veneeseen sopivan öljylampun, juhlaliput, ja antennin, jolla saan radion toimimaan. Vaimo ei muuten viihdy veneessä. Pitää olla tunnelmaa.

Hän pinnistelikohti unelmaansa. Mikään ei ollut liian kallista tai tarpeetonta. Hän näki meidät jo rommia juomassa herttaisen öljylampun valossa, kun ulkona musta etelän yö oli verhonnut maiseman ja olimme juuri selviytyneet vaikeasta taipaleesta voittajina, eikä rantautumisstressikään ollut yltynyt voittamattomaksi.