9.-10.7.


Korppoo


Mukavan navakka tuuli keikutti venettä ja veti sitä eteenpäin nokka kohisten. Päästin pieniä vinkaisuja kun puhuri tarttui purjeeseen. Olin kiinni ruorissa kuin takiainen. Veneen kallistuessa pelotti. Jos ruori pääsisi käpälistäni irti, mitä tapahtuisi? Olisinko lopullisessa kusessa? Kapu hoisi purjeita, onneksi pelästysliivit päällään. Jos Kapu huuhtoutuisi mereen kovassa tuulessa, mitä sitten tapahtuisi? Vene kulki kuutta solmua. Kapu olisi jäänyt räpiköimään pitkien taipaleiden taaksen, ennenkuin ehtisin miettiä mitä tehdään seuraavaksi.


Korppoo oli kuin Nauvon toisinto. Kalliita vaatteita, valtava ravintola, mutta erotukseksi täällä on pieni pömpeli, jossa voi pestä astioita. Korppoon kylään on noin kilometri.


Taas pidetään huoltopäivä. Huollettavaan kuului myös kaikki, jota ei ehditty tehdä lähdettäessä.

Kapu tunki suurta ruhoaan veneen pieniin koloihin ja etsi vuotavia putkia ja vettä läpäiseviä liitoksia, kiinnitti repsottavia koukkuja yms. pienempää.


Nyt meillä on avotilaan aseetettava pieni tiikkipöytä, jossa voi tiirailla naapureiden touhuja kaljalasin ääressä suolapähkinöitä mutustellen. Sataman elämän tarkkailu ( ja kommentointi) on ehdoton ykköshuvi satamissa. Sitäpaitsi saamme vieraita huomenna. Ystäväpariskunta tulee veneeseen keikutettavaksi. Vessan lavuaariin kellumaan jäänyt vesi poistuu asianmukaisesti. ” Tää lavuaari on varmaan veneen ainoa täysin vedenpitävä paikka”, Kapu huokasi painaessaan päänsä vaatekaappiin, jonka pohjalla poistoputki kiemurteli. Olin nurissut, kun kätensä voi pestä vain keittiön lavuaarissa.



*******


Seisoimme veneen istumalaatikossa ja katselimme klubirakennukselle päin. Taivaan peitti savenharmaa matto. Tuuli mukavan navakasti ja vihmoi sateen poikasta. Klubin laituripaikoista noin puolet oli edelleen tyhjinä, vaikka oli jo toukokuun loppu. Kapun nenänpässä riippui tippa. Puristin kädessäni tyhjän muovipussin sankoja.

”Ei löytynyt jäitä,” sanoin katsellen harmistuneena ylöspäin Kapuun. ”Se jäälaatikko ei ollut edes käytössä. Miten me nyt saadaan jäitä? Makkarat mätänee. Miten klubin jäälaatikko voi olla tyhjä”?

”Ei se mitään,” kapu sanoi, mutta mietti selvästi muuta.

”Kuinka niin ei mitään? Sä olet aina sanonut, että pitää olla jäitä, että saa drinkit kylminä.”

”Pannaan kamat sisään ja lähdetään .” Kapu sanoi ja tarkoitti selvästi, että nyt lähdetään ilman jäitä.

Sukelsin alas portaita salongin puolelle ottamaan vastaan Kapun antamia kasseja ja nyyttejä. Hernekeittopurkkeja, näkkileipää, juustoa, appelsiineja, omenoita, salaattia, munia perunoita ja porkkanoita sujahti veneen säilytyslokeroihin.

Veneen siususkalut oli tuotu paikalle vuokratulla pakettiautolla. Se oli ollut täynnä patjoja, peittoja, pehmusteita, pelastusliivejä, kanistereita, purjehdustakkeja, kumisaappaita, kirjoja, keittiötavaroita, purjepusseja, kaasupulloja, akkuja, puhelimia, taskulamppuja, laahusankkureita, lepuuttimia, karttoja, äänilevyjä ja almanakkoja. Koko komeus täydennettiin Kapun työkalulaatikoilla.

Työkaluja ei ole koskaan liikaa, ”Kapu sanoi ja hyväili helläsi laatikkojen pintaa.

Masto oli nostettu edellisellä viikolla. Vene oli ohjattu laiturin mininostokurjen viereen laituriin ja sen päällä pötköttävä masto oli kiinnitetty taljoilla nostokurjen kettinkeihin ja hilattu pystyyn. Naapurin Heikki istui salongissa ja katseli tuliko se oikeassa kulmassa katolla olevasta reiästä sisään. Jos se meni vinoon, menisi koko katto päreiksi. Heikki karjui salongista tilannetietoja katolla seisovalle Kapulle. Masto piti saada suorana katon ja salongin lävitse veneen pohjalla eli pilssissä olevalle paikalleen. Minut käskettiin hoitamaan nosturia. Tehtävänä oli painella nappuloita. Vihreästä nappulasta masto kohosi pystyyn eli vintturi lyhensi kettinkiä, punainan nappi laski kettinkiä ja mastoa alemmas. Oli korskea olo, melkein kuin tavarasataman nosturin pikkusiskoa olisi operoinut.

Kapu ja kaverinsa Ville hoitivat nostoa veneen kannella eli turkilla. Kaiken piti sujua Kapun komentojen mukaisesti. Ville halasi terästankoa eli etuharusta, johon keulapurje aikanaan kiinnitettäisiin.

” Kato sitä staagia, ettei joudu mereen.”Kapu ohjeisti Villeä purjehtijoiden ammattislangilla. Maston yläosan noustessa kaksi harustankoa tahtoivat väkisin painua sataman kuraveteen ja vetää maston mukanaan. Mukana nousivat vielä ylävantit, eli maston molemmin puolin roikkuvat vaijerit, jotka kiinnitettäisiin aikanaan veneen kanteen. Tähän vaijeriviidakkoon kuuluivat vielä neljä maston puolivälistä roikkuvaa alavanttia sekä kaksi rautatolppaa, eli saalingit, jotka pingoittivat vantit kestämään kuormitusta sivulle. Taivaalle oli nousemassa neulaseton, alumiininen joulukuusi. Alumiinikuusen huipulle oli kiinnitetty tähti, eli windex, tuulimittari.

”Katso nyt, tämä on pysyvä riki. Eli kaikki se tavara, jolla masto kiinnitetään. Sitten on vielä liikkuva riki, johon kuuluvat purjeiden käsittelyyn tarvittavat kamat, köydet nostimet ja sen sellaiset,” Kapu huusi masto sylissään. Arvioin hänet hyväksi kouluttajaksi.

Tunnin ähellyksen, sadattelun ja kiroilun jälkeen masto saatiin pystyyn eikä vene hajonnut. Kapu kiirehti kiristämään vantteja ja haruksia.

Keväinen tuuli ujelsi pitkin rantaa hyisenä, ja olin jäätynyt jaloistani kiinni laituriin seisottuani toista tuntia paikoillani nappuloita näpelöimässä. Kun talja irroitettiin, ja masto oli pystyssä, noston suorittanut tiimi oli vahingoittumaton, mutta hyvin, hyvin kylmissään. Suomen kevät on armoton.

Sitten kerättiin vintiltä, autotallista, ja komeroista veneen varustukseen tarvittavaa irtotavaraa. Sitä jouduttiin etsimään. Yhdeksän kuukauden aikana varustus on piiloutunut kuin ilkikurinen penska. ”Pitäisi tehdä syksyllä lista mitä on tuotu pois veneestä, ja mihin kamat on pantu”, mietin maatessani takapuoli pystyssä komeron pohjalla etsimässä kadonnutta merikorttia.

Ymmärsin nyt, miksi klubin takana pidettiin vedettäviä kärryjä. Ne näyttivät kärryiltä, joita emännät käyttivät muinaisina aikoina maitotonkien kärräämiseen navetalta maitolavalle. Nyt ne täytti veneeseen vietävä tavara.

Seuraavaksi sain pujottaa keulapurjeen juoksijoita haruksessa olevaan uraan. Se oli helppoa. Hommaa oli harjoiteltu lukemattomia kertoja ikkunaverhoja ripustettaessa. Niin tosiaan – purjehan on vain iso ikkunaverho, joka ottaa tuulen vastaan. ”Mastoon ja puomiin viritetyt eri vempeleet ovat siis riki eli eli takila. Takila siis tarkoitti myös sitä välineistöä, jonka varaan veneen purjeet levittään”, kertailin mielessäni purjetta eutharukseen pujottaessani.

Kapu oli rikannut maston, väännellyt ruuveja, katsellut mastoa, ja vatkannut taas vantteja. Se näytti salatieteeltä. Maston piti pysyä pystyssä vähän kovemmassakin merenkäynnissä. Kaikki oli valmista lähtöön.


”Eiks nyt oo vähän kylmä lähteä yhtään mihinkään.” Katsoin punottavia käsiäni. Kajuutassa oli yhtä kylmää kuin ulkonakin.

”Pane tarpeeksi päälle. Tämmöistä se on, ei aina voi paistaa aurinko. Vapusta on jo melkein viikko, kyllä nyt täytyy lähteä liikkeelle, että ehtii ennen syksyä.” Kapu sanoi ja tuijotti hievahtamatta merikorttia.

”Mihin niitä jäitä tarvittiin?” marisin, ”mä panen sormeni sun kaljaan, niin kyllä se jäähtyy. Eikä kaljat sitäpaitsi tarvi mitään jäähdytystä. Ne on lähtökohtaisesti ihan kylmiä ”, yritin pilailla huonolla menestyksellä. Kapu ei viitsinyt edes katsoa.

  • ”Pitäisiköhän minun kuitenkin mennä johonkin purjehduskouluun? Jos vaikka putoat kuolleena turkille, siis veneeseen etkä veteen, ja joudun viemään hengettömän ruumiisi jonnekin kuivalle maalle.” Maalasin kauhukuvia hengettömästä Kapusta, jonka sydän oli äkillisesti pysähtyt ja hän makasi sitloodassa kaikki neljä raajaa levällään.

    ”Oletko varma? Tää vene on aika täynnä köysiä ja muita nippeleitä, mä en oikeen usko.” Yritin kuitenkin pysyä urheana ja opinhaluisena.

    ”Älä rutise, pue päälle lisää vaatteita.”

    • ”Purjehtimaan oppii purjehtimalla,” Kapu kuittasi. Eikä arvannut, mihin vaikeuksiin sanottu lause tulisi hänet vielä johtamaan. Jos itse on purjehtinut kuusivuotiaasta, on ollut kylliksi aikaa oppia purjehtimaan purjehtimalla.

Aloin pukea. Alusvaatteiden päälle panin paksun lämpökerraston, sitten villapaidan, villahousut, tuulen ja pikkuroiskeet pitävät housut, ulkoilutakin, joka Kapu oli hankkinut postimyynnistä, villapipon, jalkoihin kahdet villasukat ja kumisaappaat sekä käsiin vuoratut hansikkaat. Varustuksessa oli hankala liikkua, mutta siinä on mahdollista istua paikoillaan. Samalla voi tutkailla, miltä tuntuu olla kolmivuotias, joka on puettu heikkalaatikolle ulkoilemaan kevätsäässä. Vaatetta on päällä sama määrä. Pikkunaskalit pystyvät kuitenkin juoksemaan ja tarttumaan minikokoiseen hiekkalapioon kolmen hansikkaan lävitse. Ihailtava suoritus. Hiekkalaatikon ympäristön kuralammikot korvasi veneen ympärillä loiskuva hyinen vesi.

”Mitenkähän mä pääsen pissalle? Penskoilla on vaipat, mulla ei. Tai jos rintaliivin olkain valuu? Pitääkö riisua koko rintavarustus, ennenkuin pääseen sen nostamaan?” mietin ja päätin siirtyä urheilurintsikoihin, joiden olkaimet on leveät kuin auton renkaat. Vessaongelmaa en osannut ratkaista. Ei sitä nyt voi vaippoja ruveta vielä pitämään. Niiden aika tulisi sitten myöhemmin.

Vene oli valmis lähtöön, köydet irrotettiin. Rantakadun melu jäi taakse ja kaupungin siluetti pieneneni vähitellen. Kapu ohjasi venettä katse kiinnitettynä kaukaisuuteen. Istuin istui kädet sylissä ja katselin tuttujen maisemien katoamista. Rantavesien saaret palelevine taloineen lipuivat ohitse, tuuli vähän, mutta vastaan.

”Tämä on koepurjehdus,” sanoi Kapu ja ymmärsin, että nyt on jotenkin erityslaatuinen matka kysymyksessä. ” Nyt katsotaan, että kaikki paikat toimivat moitteettomasti. Siis kone, ja sähköt ja ankkurit vesipumput ja navigointilaitteet pelaavat ja purjeet ja masto on oikein rikattu.

”Että mitä? Rikattu? Mitä sä tarkoitat?”

”No rikattu tarkoittaa sitä kun masto kiristetään pystyyn. Toi etuhärpäke, eli etuharus, johon keulapurje on kiinnitetty, toi perään kiinnitetty takaharus ja noi kaikki sivuvaijerit eli vanttia pitää olla oikein kiristetyt. Kapun paksu sormi osoittaa kuvaavasti.

  • ”Mistä sitten tietää, että ne on hyvissä asemissa?” tiedonhaluni kasvoi.

    ”Vene purjehtii hyvin.

    ”Ai, mistä sen huomaa?

Kapu katsoi taivaalle kyllästyneen näköisenä. Selitä nyt tälle päivänselvää asiaa. Kapu huitaisi kädellään. ”Kyllä sä opit kohta tietämään mistä sen huomaa.”Hän väisti kysymyksen kuin rutinoitunut poliitikko.

Taivaalla makaava raudanharmaa matto repesi horisontista, mutta tuuli oli purevaa. Säätiedotus ilmaisisi asian määrittelemällä sen kylmyyden noin kolminkertaiseksi lämpomittarilukemaan nähden. Lämpömittari näytti kymmentä astetta Celsiusta. Ulapalla näkyi toinenkin vene, joka kaarsi nopeasti jonnekin. Purjeveneitä ei näkynyt.

”Kierretaan Harmaja ja mennään sitten kotiin” Kapu sanoi yllättäen. ”Kaikki näkyy toimivan hyvin. Eväät kyllä säilyvät huomiseen. Hyvä, että ovat valmiina. On vähän liian kylmä lähteä vielä tänään. Huomenna on lämpimämpää. Silloin on kyllä lähdettävä, että ehtii. Eikä niistä jäistä nyt ole niin väliksi, vaikka tulin maininneeksi. Katsotaan sitten myöhemmin mistä niitä saa.” Se, minne piti ehtiä jäi epäselväksi. Oliko se olla joku kaukainen satama, jonne piti päästä ennenkuin jäät taas peittäisivät Suomen merivedet? Ajatus tuntui kiehtovalta. Näin silmissäni valkohiekkaisen atollin, jossa palmut keinuivat lämpimän tuulen sylissä. ” Kyllä kohta lämpiää täälläkin” uskottelin itselleni. Silloin toteutuisi unelmani hellästä tuulesta, joka puskee venettä eteenpäin kirkkaan auringon paisteessa sinisen taivaankannen alla. Hopeisena välkkyvä vesi näyttäisi pohjan korallit ja niiden välissä puikkelehtivat pikkukalat. Haita ei näkyisi. Purjehduskoulu jatkuisi sitten huomenna.