IMG_0720.jpg

Tyyni  Englannin kanaali, vähän sumua, kone puksuttaa.

 

12.6. Fecamp

 

Lähestyimme Fecampia rauhallisen koneella ajetun päivän jälkeen. Kapu oli saamassa meristressin, kun ei ole tuulta, tai sitten on sellainen myrsky, ettei pääse satamasta viikkoon. Koneella ajaetaan, vaikka on purjevene puikoissa.  Tulevat päivät näyttävät olevan ovat vastatuulta. Sekin vielä…

Olimme Fecampin sataman suulla, rauhallisesti lipumassa vierassatamaan, kun vastaan kaahaava merivartioalus alkoi pillittää suoraa huutoa. Kapu kaarsi takaisin avomerelle kuin kilpaveneilijä. Sitten katsottiin kauempaa, kun vartioalus hätisteli pieniä kalastusaluksi tiehensä kanavan suulta.  Odotetiin kymmenen minuuttia, sitten viimein kanavasta lipui pieni rahtialus. – Niillä on vaan yksi rahtialus viikossa, niin tarttee ottaa kaikki ilo siitä irti – Kapu sanoi.

        En tiedä ketään, joka olisi ottanut matkakuvia Fecampista, vaikka se on benediktiiniläisliköörin synnyinkaupunki. Roomasta Fecampin benediktiiniläisluostariin komennettiin munkki nimeltä Bernardo Vincelli vuonna 1509.   Bernardo oli innostunut alkemiasta eli löytämään ikuisen elämän eliksiirin. Sen sijaan hän kehitti liköörin paikallisista lääkekasveista ja itämaisista mausteista. Kauppa kävi hyvin kolmesataa vuotta, kunnes Ranskan vallankumous lopetti tuotannon ja resepti hävisi.

Sen jälkeen elettiin noin sata vuotta ilman benediktiiniläislikööriä, ennen kuin Fecampin varakas viininmyyjä, Alexander Le Grand tutkiskeli papereitaan. Hän oli ostanut benediktiiniläisluostarin vanhoja kirjoja ja tavaili Bernando Vincellin, kirjaa joka käsitteli maagista taikaa vuodelta 1510. Sieltä hän löysi reseptin, joka takasi ikuisen nuoruuden.  Myyntimies kun oli, hän uskoi tuotteen menevän kaupaksi myös silloisina aikoina. Monien kokeilujen jälkeen löytyi oikea lopputulos, ja vuonna 1872 hän ryhtyi tuottamaan likööriä vanhan reseptin mukaan. Likööri sai maailmanmaineen ja herra Le Grandista tuli vielä rikkaampi kuin hän oli ollut aikaisemmin.

Herra Le Grand oli syvästi uskonnollinen, ja päätti kunnioittaa benediktiiniläismunkkien kautta saamaansa varallisuustta, ja rakensi heidän kunniakseen palatsin.  Talosta tuli goottilais- renesanssin pompöösi jäljitelmä, mutta tavallaan komea. Hän täytti sen antiikilla ja uskonnollisella taiteella. Hän oli kiinnostunut väkivaltaisista martyyrien kuolemista ja lukoista ja avaimista. Lukkoja ja avaimia oli kokonainen salillinen. Ne olivat peräisin Loirin linnoista. Päättömät martyyrit ja elävältä keitetty marttyyrinainen jäivät mieleeni vanhasta uskonnollisesta taiteesta.  Herra Le Grandin kuoli luonnollisen kuoleman, mutta hänen poikansa kuoli äkillisesti toisen maailmansodan aikoihin, kun tislaamosta oli tehty sotilassairaala. Kuolinsyy oli liiallisen haavoittuneiden hoidon aiheuttama liikarasitus ja viesti, joka kertoi hänen poikansa kuolleen jossain ensimmäisen maailmansodan taisteluhaudassa. Hän kuoli suruun.

Jos pitäisi kirjoitta Fecampin mainoslause sanoisin. ”Tule Fecampiin, täällä on hieno uimaranta ja vierassataman kyljessä pieni kolme pöydän baari, jossa voi tarkkailla kaupungin elämää sunnuntai-iltana.”

 

 

 

IMG_0726.jpg

Herra Le Grandin palatsin osa, Koko palatsi ei mahtunut kuvaan. Liköörillä tienattu.