IMG_2645.jpg

Vielä paistaa punaista, mutta kohta pääsee. 

12.8. Lauwersoog

Tänään sanotaan hyvästit, ei kuitenkaan itkuiset, kanavamatkailulle. Olemme tulleet jälleen meren rantaan.  Samalla sanotaan hyvästit myös Alankomaiden kovalle maaperälle. Seuraava pysähdyspaikkamme on jo Saksassa.

Kanavamatkailua harkitsevan täytyy olla pitkäpinnainen ja olla asettamatta itselleen aikarajoitteita.  Varsinkin sesonkiaikana veneitä on paljon liikkeellä, ja siltoja on jokaisessa taajamassa, kaupungista puhumattakaan lukuisa määrä.  Voi joutua odotuslaituriin, kun edessä on vaikkapa rautatiesilta, joka tulisi nostaa sillä välin, kun junaa ei ole odotettavissa. Kun Hollannissa on erinomaisen tiheä rautatieverkko, voi joutua odottamaan tunnin jos toisenkin.

Me kuljimme sen ainoan ”masto pystyssä” reitin ja olihan se kokemus. Jos olisi ollut moottorivene joka mahtuu siltojen alta, olisi elämä ollut paljon vaivattomampaa.  Purkkarimme ui myös liian syvällä. Kahden metrin syväys oli liikaa monin paikoin, vaikka toista oppaat väittivätkin.  Jymähdimme muutaman kerran oikein mahtavasti pohjaliejuun.

Kanavien sulut olivat sitten oma lukunsa. En muista, että niiden satojen sulkujen joukossa, joiden luukkujen välissä olemme seisseet pitäen venettä vesivirrassa paikoillaan, olisimme onnistuneet saattamaan operaation loppuun, niin ettei miehistön ja kapteenin välille olisi tullut jotain väärinymmärrystä tai huutelua. Onneksi pääsimme tänne asti ilman että joku vene olisi joutunut keula-ankkurimme runtelemaksi. Parisuhteelle sulkusulkeiset olivat koettelevia. Kapu kiukutteli ruorin takana, kun en saanut köyttä osumaan siihen pollariin, naruun, koukkuun tai portaisiin, jota hän oli tarkoittanut. Roikuin pitoköysissä 50 kilon voimillani, kun vesi veti kahdeksantonnista venettä uhkaavasti päin parin metrin päässä olevaa naapuria. Aina ei tiennyt nousiko vesi vai laskiko se. Ihailin hollantilaisia jotka ovat varmaan syntyneet suluissa, niin upean vaivattomasti he homman hoitavat. Tietysti saimme anteeksi paljon – olimmehan ulkomaalaisia.

Vaikein sulkukokemus oli kuitenkin noin viikko sitten kun aloitimme tämänvuotisen kanavamatkan kohti Pohjanmerta. Tuuli niin lujaa, että kaikki sulkuun ajavat laivat olivat ihmeissään, kun ei venettä voinut kunnolla ohjata.

En vaikeuksista huolimatta olisi jättänyt kanavamatkailua poiskaan ohjelmasta. Oli tenhoavaa lipua kaupunkien lävitse kapeita kanavia pitkin. Maisemat näkyvät erilaisina kanavista käsin.

Amsterdamista en oikein perustanut. Se on likainen ja nuhruinen kuin ikääntynyt ilotyttö, mutta muita ihania kaupunkeja löytyi; Den Haag, Gröningen, Vlissingen ja tietysti Alkmaar.

Tämä Lauwersoog ei ole kaupunki. Tämä on kalasatama.  Merenrantaan kalasatamaan johtavan pikatien nurkkaan on noussut kasa omakotitaloja, joissa asui v.2011 157 asukasta. Huvisatama on puolityhjä ja paitsi veneet, täältä puuttuu myös satamakapteeni. Hänen roolinsa on ottanut automaatti, johon maksetaan yöpyminen, sähköt ja vedet. Suihkuihin ja muihin antaa systeemi kulkukortin. Miten kätevää, jokainen hoitaa omat asiansa.  Mitähän muita henkilöitä voitaisiin korvata automaateilla? Kauppojen kassat ovat jo katoamassa, vanhuksille on kehitetty ateriakoneet ja ystävät ovat aina käsillä virtuaalisina facebookissa.

 

Lauwersoogin  satamanssa olevien kalanvientifirmojen hallintorakennuksia.

IMG_2659.jpg