IMG_2070.jpg

Ei huvittais joutua lähelle noita kallioita myrskyssä.

24.6. Doolin

 

Heräsimme pilviseen päivään. Eilinen kuuma, ja aurinkoinen päivä oli yöllä muuttunut kylmäksi ja tuuliseksi. Irlannin sää vaihtelee tunti tunnilta. Päivään mahtuu usein sadetta, tuulta ja hyvällä onnella myös aurinkoa.

Majapaikkamme jaettu kylpyhuone oli katettu vihreällä marmorilla ja hyvä ettei ollut kultaiset vesihanat. Niin oli kaikki viimeisen päälle renovoitua.  Paikan pitäjä yritti olla maineensa arvoinen. Eteiseen oli pantu näkyville ” trip advisoryn” antama kunniakirja vuodelta 2015.  Huoneeseemme oli pantu tuoreita harjaneilikoita, vaatekaapissa riippui kaksi valkeaa kylpytakkia ja tossut. Menin suihkuun.  Ajattelin tarkastaa, tuleeko kuumaa vettä. Vedenpaine oli heikko mutta vesi oli lähes haaleaa. Marmoriseinistä plussa.

Aamiaiseen kuului pekonia, paistettu muna, kaksi makkaraa, paahtoleipää, marmeladia ja jotain pudingia joista toinen näytti olevan tehty verestä ja tietysti tuoremehua ja kahvia. Vaapuimme autolle kuin kaksi ylensyönyttä hanhea.

Galway, Irlannin toiseksi suurin kaupunki, oli oikein soma. Siellä viihtyi paremmin kuin Dublinin turisteja tulvivilla kaduilla. Galwayssä oli vain yksi kävelykatu, mutta siellä soitti pikkupoikien katubändi, ja muutama muukin muusikko. Katumuusikoita oli noin 50 metrin välein.  Nuori, mustiin pukeutunut nainen tanssi irlantilaisia kansantansseja kengät kipinöiden. Rahat sai panna vihreään silinterihattuun. Ne jotka muistavat Michael Flatley:n ja ”Riverdance”n tietävät mitä tarkoitan. Tanssi muistuttaa steppiä, muttei kumminkaan ole sitä.

Ajoimme kapeita, mutkittelevia teitä katsomaan millaista on Irlannin takamailla. Burrenin alueella on pelkkää kalkkikiveä, joka on muodostunut joskus 270 miljoonaa vuotta sitten. Kumpuilevien kunnaiden nurmikot tarjosivat kuitenkin mainiot ruokapaikat lehmille ja lampaille.  Vuorilla ei kasvanut mitään.  Maisemassa oli joku viipyilevä, ehkä alakuloinenkin tunnelma. Kun ei kukaan ole tullut ennenkään on kait turha odottaa ketään nytkään.  Miten väärä ajatus! Burrenissa oli kymmenittäin vaellusreittejä, jonne innokkaat nuoret suunnistivat reppuineen.  Kääntöpaikkamme oli Kilfenoran kuntakeskuksessa, jonka merkittävin nähtävyys oli 1200-luvulla rakennettu, pikkuruinen katedraali.  Minikatedraalin pihalla oli valikoima kelttiristejä joista vanhimmat 1000-luvulta. Niitä tultiin kuulemma katsomaan kaukaa.

Vielä piti ehtiä katsomaan Moherin kallioita ja luomaan silmäys Atlantin valtamereen. Paitsi kalliot, siellä oli tuhat muutakin turistia. Näkymä oli oikein jylhä ja kaunis, mutta tuuli julmasti ja pian alkoi sataa.- Nyt ollaan nähty Atlantti. Kapu katsoi rannattomalle merelle,- Voidaan lähteä kotiin. 

Emme olleet tietenkään unohtaneet, että oli juhannusaatto. Kun kaverimme Suomessa sytyttelivät kokkojaan ja paukuttelivat kuoharipullojen korkkeja auki, me suunnistimme Doolin:iin, joka on irkkumusiikin keskus. Doolin on vain kadunpätkä, jossa on pubeja toisensa vieressä, mutta niissä kaikissa soittaa bändi laulusolisteineen, alkaen klo 21. Varsinaiset festivaalit oli pidetty viikkoa aikaisemmin, mutta tunkeutuessamme täpötäyteen pubiin en sitä enää surrut. Nyt sai sentään pitää napit takissa.  Meteli yltyi illan vanhetessa ja muusikot saivat tehdä tosissaan töitä, jotta joku kuuli mitä he soittivat. Taistelin tieni (ja olueni) eturiviin ja kuulin mainiosti, miten huilu, haitari ja kitara sopivat yhteen. Söpö laulusolisti näkyi olevan tyttöjen suosikki. 

Ulkona satoi kaatamalla, mutta pakko oli mennä vielä toiseen pubiin, jotta pääsi vertailemaan musiikkitarjontaa. Nyt löytyi naissolisti, joka lauloi balladeja ja paukutti lehmännahkarumpua banjon ja kitaran säestäessä.  Suomessa kokot alkoivat jo hiipua, kun käänsimme ”Doolin House”: n etuoven auki.

IMG_2080.jpg