2.7.15

 

Ulkona oli upea kesäaamu. Aurinko paistoi kuin mökkiläisen unelma

- Kurja keli, sanoi Kapu.

-Niinkö?

- Ihan tyyntä. Pitääkö nyt rynkyttää koneella koko päivä? Vai mitä? Älä unohda että meillä on purjevene. Kapu murisi, ja ryhtyi purkamaan vessaa jo ennen aamiaista.

- Ei täällä voi panna ruokaa suuhunsa. Mä en oo tottunut syömään sikalassa.

Pakenin ulos istumaan tuhdolle ja katselemaan Suomen upeaa kesäpäivää peläten, että vikaa ei löydy ja joudumme palaamaan Hesaan haisevana lokakaivona. Vikaa ei löytynyt, koska sitä ei ollut.

- Septitankki oli täynnä, täällä on pissailtu liikaa. Tyhjennetään ja ostetaan desinfioinitiainetta. Kuului tuomio. Tankki pumpattiin tyhjäksi merellä ja haju hävisi. Kapu oli oikeassa. Kyllä insinööri osaa!

Kuljimme ulkoreittiä länteen päin. Tuuli ei oikein tärpännyt ja jouduimme tekemään lieviä kryssejä Pääsin temään vendoja eli vastakäännöksiä. Skuuttiköyden vetäminen ja vinssaaminen tiukalle tuulessa oli vähän raskasta. Toinen vinssi ei toiminut kunnolla.

- Taitaa olla paras että minä hoitelen purjeet ja sinä ohjaat, Kapu sanoi hyväntahtoisesti katsellessaan kuinka pienet kätöseni väänsivät vinssin kammesta ” tää on sulle selvästi liian raskasta.”

Kello kuudelta kiinnityimme Barösundin laituriin. Olimme taivaltaneet 32 meripenikulmaa

- Meni hienosti, kapu kiitti. Pomppasimme kuin kaksi nuorta gasellia laiturille ja kiirehdimme rantakuppilaan hoitamaan pois nestevajauksen.

- Mun nenä on kipee. Kapu valitti. Nenä oli punaisessa naamassa kuin liikennevalo. Kunnolla palanut. Minun naamani oli selvinnyt aurinkoisesta päivästä vahingoittumattomana,

Kiitoset L´orealin sublime sunin.

- Pannaan siihen huomenna aurinkovoidetta. Ei se oo yhtään naismaista, lohdutin.

 

 

Aikaisemmin tapahtunutta

Jo tammikuussa Kapu alkoi suunnitella matkareittejä kaukaisiin kohteisiin. Fidzisaarille, tai ainakin Välimerelle olisi päästävä. Siellä veneilykausi ei päättyisi jo lokakuussa.

- Pidäthän sinäkin veneilystä. Kapu sanoi. Oikeassa hän olikin - osittain. Kaukokaipuuta oli, mutta en osannut purjehtia.

-Välimerellä on valtavasti satamia, joihin veneen voisi jättää siksi aikaa kun käpäisee Suomessa joulua viettämässä. Kroatiassa on halpaakin. Täällä kotona veneen talvisäilytys on niin kallista. Ei sitä eläkeläisen tuloilla sellaiseen ole varaa”, hän vakuutti haalean sinisissä silmissään viaton katse.

Vene oli hankittu edellisenä kesänä. , ”Nyt on aikaa käyttää sitä”, Kapu perusteli ostostaan ja vietti talven korjaten venettä mieleisekseen. Hioi, lakkasi, osti listoja, kahvoja, heloja, ja hankki muovikasseittain tavaraa, jonka merkitystä en ymmärtänyt.

Kapu ei halunnut uutta venettä. ” Ne on semmoisia silitysrautoja”, hän sanoi venekauppiaalle, joka oli yrittänyt kaupata hänelle 2000- luvulla tehtyä paattia. Hän roikkui kaikki talvi-illat tutkimassa kansainvälisten nettikauppojen venevalikoimia.

- Nyt se löytyi! Lähdetään hakemaan sitä. Se on upea yksilö, jolla on purjehdittu vain pienellä järvellä Louisianassa”.

-Tarkoitatko, että se paatti on nyt Louisianassa pienellä järvellä ? Kysyin hämmentyneenä. Muistelin Amerikan karttaa. Louisiana sijaitsi jossain etelävaltiossa. Vai oliko se peräti yksi niistä valtioista? Kaivelin koulumaantietoani.

-Joo, kyllä. Ajattele, mikä seikkailu olisi purjehtia se kotiin!

-Mutta kulta, muista, että minä en osaa purjehtia, ja siinä on Atlantti välissä!

- Ei se mitään, minä opetan. Kyllä sä opit!

- Ei hitossa,mä en lähde Atlanttia ylittämään näillä tiedoilla.

-No pannaan se sitten laivaan ja rahdataan tänne” hän ehdotti nopeasti uutta ratkaisua. Tuijotin häneen epäuskoisesti ja samalla käynnistin käsivatkaimen uudelleen. Kakkutaikinassa oli viisi munaa ja kolme desilitraan sokeria. Oli vieraita tulossa. Olin ollut vuokraveneessä kesäisin muutaman viikon sammuttamassa Kapun talvella roihahtanutta purjehdusintohimoa. Tarjoilin silloin ruokkomerosta venettä liikuttavalle Kapulle kahvia, voileipiä, energiapatukoita ja appelsiininviipaleita. Veneily oli ollut viihdyttävää, usein oli ollut lämmintä ja valkoviini hyvää.

Kapu livahti takaisin työhuoneeseensa ja ryhtyi ottaman yhteyksiä myyntifirmaan. Vene oli jo myyty. ”No, se oli niin hyvä vene, että tietysti se meni heti”, hän sanoi vähän masentuneena, mutta ylpeänä itsestään löydetyään veneen, jota joku muukin oli pitänyt täydellisenä.

Kapun haluamia veneitä oli maailman venepörsseissä milloin missäkin, Italiassa, Kanadassa, Ranskassa. Kapulle kelpasi vain Pietarsaaressa rakennettu Swan. Tärkeimmät muuttujat veneiden haluttavuudenarvioinnissa olivat hinnan, iän ja rahavarojen väliset suhteet.

-Se on maailman paras vene, nopea ja turvallinen, hän vakuutti, paitsi minua, varmaan myös itseään, ja kertoi iltakaudet tarinoita Swanien voitokkaasta urasta maailman kilpapurjehduksissa.

Lopulta sopiva vene löytyi. Kapu iski siihen kyntensä kuin poikasille ruokaa löytänyt merikotka.

-Tämä on just sopivan kokoinen, että voidaan kahdestaan purjehtia tällä, hän sanoi päättäväisesti. Ostopäätös oli tehty.

Seisoessani venepaikkamme laiturilla, johon kauan kaivattu ja etsitty vene oli vihdoinkin sievästi köytetty, en ollut varma oliko Kapu oikeassa. Se oli valtava, lasikuituinen avaruushirviö. Kansi oli täynnä metallinpaloja tankoja ja vinssejä, joihin kiinnittyi lukemattomia köysiä, sinisiä, punaisia, valkoisia ja mustia, ohuita kuin puotinaru ja paksuja kuin merikäärmeet, ankkureitä, antenneja, kompasseja, ja hyrriä, joiden lävitse ja ylitse köydet juoksivat jonnekin näkymättömiin, vaijereita, pelastusrenkaita ja -köysiä. Ruori keskellä avotilaa ja perässä kaiteesta riippui pieni moottori.

-Yhteysvene on vielä sisällä punkan alla, Kapu selitti. Yhteysvene? Onko tämä vene raskaana? Onko sillä vielä joku pieni vene sisuksissaan+

  • Paljonko tämä beibi painaa?

  • Kymmenen tonnia ja just sen takia tää on niin turvallinen. Syvä köli. Ajattele nyt, jos meitä olisi kaksi hoitelemassa tätä venettä, niin voitaisiin lähteä kiertämään maailmaa kahdestaan. Maapallolla on vettä kaksi kolmasosaa. Sitä riittää, mutta meillä ei riitä elämää enää kauhean kauan. Nyt on mentävä, jos aikoo tehdä vielä elämässä jotain”, hän saarnasi kuin Paavo Ruotsalainen parhaina herättäjävuosinaan.

  • Ei tämä ole mitään rakettitiedettä, sä olet vasta kuuskykahdeksan ja ihan trimmikunnossa, hän imarteli.

Katsoin Kapun innosta hehkuvia kasvoja. Hänen ajatuksensa kuulostivat varsin viekoittelevilta. Näin meidät kyntämässä Välimeren sineä purjeet pulleina kohti Nizzan rantabulevardia.

- Purjehtimaan oppii purjehtimalla. Ollaan koko ensi kesä veneessä ja mä opetan sinut käsittelemään tätä venettä. Ajattele, kuinka moni ikäisesi oppii veneilijäksi. Eikö siinä ole haastetta? Ja sen jälkeen koko maailma on meille avoinna, hän hehkutti.

Vanhan keittiöpsykologin keinoin Kapu vietteli minut kansioppilaaksi imartelemalla. Pian alkaisi se kesä, jolloin minun oli opittava purjehduksen salat, jotta matkapurjehtijan unelmista tulisi totta. Halusin avoimeen maailmaan seikkailemaan. Sitäpaitsi, Kapu olisi kuitenkin aina veneessään. Kapu ei suostuisi mökkeilemään, paitsi sydäntalvella. Silloinkin hän viettäisi päivät pitkät suunnitellen veneeseen seuraavaksi purjehduskaudeksi tulevia uudistuksia.

Kapu oli yhden asian mies. Häntä ei kiinnostanut kunto- tai konserttisalit, porstimerkit, tai edes jääkiekko. Kun maan isät järjestivät itsensä iltaisin television ääreen oluen ja pikkusuolaien kanssa keskittyäkseen formuloihin tai jääkiekon maailmanmestaruuskisoihin, Kapu vetäytyi autotallista parannettuun verstaaseensa. Siellä hän vietti aikansa kumartuneena hiomaan, naulaamaan, lakkaamaan tai veistämään. Jos ei ollut mitään rakennettavaa hän alkoi muistuttaa häkkileijonaa. Kulki tukka sekaisin ympäri asuntoa ja murisi itsekseen.

Pieni kello sisälläni tosin hälyytti. Oletkohan luvannut liikoja? Haluatko mielyttää vain tuota miestä vai todella oppia? Hiljensin äänen ja muistutin itselleni, että haaveita kannattaa tavoitella, vaikka sen eteen joutuisikin tekemään töitä. En halunnut miettiä liikaa päätöksen huonoja puolia. Muistutin kuitenkin itselleni, että ainakaan ikä ei ole mikään oppimisen este. Unelma meistä kahdesta purjehtimassa pitkin aavaa merta kohti aurigonlaskua, ihan kuin isoäitini salissa olleessa taulussa, teki tehtävänsä.

 

 

©