WP_001292.jpg

Uupuneiden matkamiesten iltapala, saga - juustoa ja kippereitä, jotka ovat jotain sillintapaisia. 

8.9.

 

Tiistai

 

Holtenau, Kiel

 

 

Kone puksutti uskollisesti jo yhdeksättä tuntia. Purjehtimaan ei päästy, oli lievä vastatuuli, mutta meri oli rauhallinen ja me myöskin. Aurinko paistoi liki pilvettömältä taivaalta. Kolmas veneemme miehistön jäsen, herra George autopiloottimme, teki työt.

 

Harjoittelimme myös liikkuvassa veneessä ruokailua. Olin pannut valmiiksi kattilaan purkkihernekeittoa, vähän vettä ja kaksi pilkottua bratvurstia ja tehnyt kaksi kerrosvoileipää. Kahvipannu pysyi hellalla ja keitin kahvit. Adrenaliinit oli sen verran korkealla, että muuta ruokaa ei tarvittu. 

 

Moottori kuitenkin päätti että asiamme ovat aivan liian hyvin, yski voimallisesti muutaman kerran ja pudotti kierrokset. Entisen viiden solmun sijaan pääsiin vain kolmea. Tahti hidastui vähä vähältä ja lopulta Kapu lopetti sen kärsimykset ja väänsi virta-avainta.

 

Katsoimme toisiimme.

”Kyllä me aamuyöksi ehdimme Kieliin, on täällä sen verran tuulta”. Kapu katsoi laiskasti tangossa liikahtelevaa lippuamme.

”Mikä sille tuli?” kysyin. En kuitenkaan levottomana, lähinnä huvittuneena. Tiesin, että kyllä Kapu keinot keksii.

”Mä meen katsomaan”. Ja niin hän sukelsi jonnekin veneen juumeniin ja jätti ruorin minulle.

 

Parinkymmenen minuutin kuluttua pörröpäisen luolamiehen hymyilevä naama tuli taas näkyviin.

”Naftaputki oli täynnä möhnää ja kone ei saannut polttoainetta. Putkesta tuli valtava möykky jotain mustaa tavaraa. Vuosien aikana kerääntynyttä, luulisin. ”

 

Luottamukseni Kapun mekanikon kykyihin ei pettänyt nytkään ja venehän on puolillaan työkaluja, varosia ja erilaisia nestepurkkeja, jotka otetaan käyttöön tarpeen tullen. Ja niin jatkoimme putputtelua kohti Kieliä.

 

Päivämatkamme oli pitkä, seitsemänkymmentä merimailia, eli viiden - kuuden solmun tuntivauhtia siihen kuluisi noin neljätoista tuntia. Olimme lähteneet ennen auringon nousua, puoli kuudelta ehtiäksemme Holtenauhun ennen pimeää. ” En mielelläni rantaudu vieraisiin satamiin pimeässä”, oli Kapu sanonut. Onneksi niin ei jouduttaisi tekemään. Mikäli moottoria ei olisi voinut korjata, olisimme ehkä laskeneet ankkurin jonnekin Kielin lahdelle pimeässä.

 

Puikkelihdimme Kielin lahdella konttilaivojen ja autolauttojen lomassa ilta auringon paisteessa. Löysimme BKYC (Bitish Kiel Yacht Klub)n sataman kymmenien venesatamien joukosta. Taas täydet pinnat Kapun navigointitaidoille. Olimme jo molemmat väsyneitä laituria lähestyessämme. Laituri oli matalalla ja tehtävänäni oli hypätä keulasta laiturille, ottaa keulaköydet ja kiinnittää vene. Odotin ankkurin päällä seisten, että laituri olisi kyllin lähellä, mutta ei kuitenkaan vielä törmännyt siihen hypätäkseni alas. Olen hypännyt laiturille tämän matkan aikana 70 kertaa, mutta tällä kerralla kenkä liukastui ankkurin päältä. Jäin roikkumaan käsistäni keulaan. Onneksi laituri oli niin lähellä, että pääsin heittäytymään sen päälle. Keulaköysi käteen ja lähimmälle kiinityspaikalle.

”Meinasitsä pudota veteen?”

”No joo, mutta en sitten pudonnutkaan, mutta läheltä piti.”

”Mä näin että sä katosit, mutta en tiennyt pitikö ajaa eteenpäin, jotta sä pääsisit laiturille, vai taaksepäin ettet murskautuisi laiturin ja veneen väliin.”

” Liivit mulla oli päällä, ei siinä olisi mitenkään hullummin käynyt”, rauhottalin huolestuneen näköistä Kapua.

Kello oli puoli yhdeksän illalla ja aurinko lähetti viimeisiä säteitään.  

 

holtenau%20%282%29.jpg

Syömme joka aamu samanlaisen aamupalan..