Belgian kuninkaallinen rapistunut jahtiklubi vihdoinkin edessämme.

 

24.7. Oostende

Päivä alkoi kuin purjehtijan unelma. Aurinko paistoi puolipilviseltä taivaalta, myötätuuli tuuppi venettä, ja aallot keinuttivat sitä unettavasti.   Vauhtia oli noin seitsemän solmua ja merivirta kuljetti kohti päämäärää. Kapun kasvoilla oli onnellinen ilme. Juuri tästä tunteesta hän oli haaveillut monet vuodet niellessään pölyä tropiikin aavikoilla ja vuoristoissa.  Nautittiin meloninpaloja janoon ja kahvia ja voileipiä lounasaikaan.  Elämä ei olisi voinut olla paremmin mallillaan.

Onnea kesti kello yhdeksästä aamulla neljään iltapäivällä. Sitten tuuli kääntyi ja alkoi hitaasti hivuttautua länteen.  Matkasta oli vielä noin kolmannes jäljellä. Purjeet eivät oikein tienneet mistä tuuli tuli, joskus se puhalsi pari tuiskua etelästä, sitten lounaasta vähän puhuria, sitten taas etelästä, kunnes se vihdoin asettui länteen.  Merivirrat ja tuuli sekoittivat meren. Kuin jostain taivaalta olisi isolla kauhalla sekoitettu vettä. Kapu yritti sisukkaasti sovitella purjeita tuulen mukaiseksi. Vene kiemurteli sekavissa aalloissa ja purjeet läpsyttivät milloin minnekin. – Tule ja irrota keulapurje ja mä vedän sen sisään, kapu viimein kyllästyi reuhtovaan purjeeseen.  Tartuin skuuttiköyteen ja irrotin sen.  Operaation tarkoituksena oli hallitusti tukea purjetta, jotta sen voisi kiertää etuharuksen ympärille.  Irrotin skuutin kokonaan  vinssistä ja  yritin laskea sitä käsissäni rauhallisesti. Reuhtova tuuli tarttui tietysti purjeeseen ja köysi lähti juoksemaan kädessäni. Yritin pitää vastaan – turhaan. Sain syvät hiertymät sormiini, ja skuutti meni menojaan.  -  Skuutista pitää jäädä yksi kierros vinssin ympärille, ei sitä muuten voi hallita, kapu huomautti vähän liian myöhään.

Eikä siinä vielä kaikki. Menin mököttämään salonkiin ja jätin Kapun yksin kannelle.  Äkkiä kuului mahtava pamaus. Luulin että katto rojahtaa sisään. Vene kallistui voimakkaasti oikealle, ja kaikki kamat, jotka vaan irti lähtivät, ja osa niistäkin, jotka oli luultu olevan kunnolla kiinnitettyinä, rojahtivat lattialle.  Säikähdin mielettömästi. Kun adrenaliini purskahtaa äkkiä suoniin, se pakottaa lähtemään pakoon. Kun en voinut paeta mihinkään rojahdin sohvan nurkkaan, roikuin käsilläni kiinni karttapöydässä ja itkin ääneen.  Kapu oli ryhtynyt yksin jiipin tekoon ja puomi ei ollut vaihtanut puolta aivan niin hallitusti kuin oli toivottavaa. Tuuli oli tarjonnut kääntöapua. Puomin liike oli samalla keikauttanut venettä voimakkaasti.

 Seuraavat neljä tuntia olivat pidemmät kuin seitsemän aikaisempaa. Veneen kulku ei rauhoittunut koko loppumatkalla. Kapu joutui vääntämään ruoria olan takaa, että päästiin sinne minne pitikin.  – Länsituuli tuo aallot suoraan Atlantilta tähän. Vaikka tuuli ei oo kovin kova, aallot ovat hankalat, hän selitti kummallista hoipertelevaa menoa. Olimme vetäneet ison purjeen keskelle pois tieltä ja se oli molemmin puolin kiinni jiipinestoköysillä. Silti se reuhtoi eestaas minkä mahtui. Ehdotin, että ottaisin purjeen alas, mutta merenkäynti oli kuulemma liian kova amatöörisuoritukselle.  Ajoimme loppumatkan moottorilla.

Oostenden satama-altaassa oltiin puoli kahdeksan illalla. Yritin laskea ison purjeen siellä elegantisti, mutta olen liian kevyt, dirkki eli puomin takapään kannatinköysi, oli liian tiukalla. Roikuin siinä kaksin käsin. Kapu oli tehnyt köyteen lenkin, joka piti saada menemään pieneen mastossa olevaan knaapiin.  Pirun knaapi oli silti puoli metriä liian alhaalla lenkkiin nähden. Kapu rupesi kallistamaan venettä, että dirkkinaru olisi ollut helpommin kiinnitettävissä.  Ei apua. Heiluin edes takaisin naru kädessäni enkä saanut sitä osumaan knaapiin – No pane se jotenkin kiinni sinne. Aika loppuu, kuului huuto jostain purjeen takaa.  Sitaisin narun kiinni knaapiin ja vedin purjeen alas. Ei tullut tästäkään suorituksesta mitalia. Mutta tuli lasi punaviiniä, ja saksanpähkinöillä maustettua kivikovaa ikuisuusmakkaraa patonkisiivuilla.

Kun laiturissa tutkimme vahinkoja selvisi, että puomin alasvetäjn lukkoploki, eli  viuluploki hunsvotilla, lukolla ja leikarilla (luit oikein, tämä oli sen nimi) oli rytinässä hajonnut.

Tällä viululla ei enää soitella.