g%C3%B6ta%20kanal%20008.jpg

Hellalla oleva kapistus ei ole painekattila. Se on veneen mukana tullut vesipannu.

29.7.

Motala

        Venekeittokirjojen mukaan veneesssä kuuluu olla painekattila tai ainakin heinälaatikko, jossa ruuat jälkikypsennetään. Näin säästetään energiaa. Veneen mukana tuli spinnun, yhteysveneen, lukuisien köysien ynnä muun tavaran lisäksi myös painekattila. En ole sitä käyttänyt. Pelkäsin, että se räjähtää käsiin.

      Suostuttelin Kapun asettumaan tulilinjalle, vanha rauhansoturi kun on. Hän tarttui tehtävään ilman murinoita. Se kävi joutuisasti. Ostetaan tuore kana tai broileri. Tungetaan sen mahaan niin paljon kuin mahtuu sipulia, porkkanaa ja omenaa. Ellei kaikki mahdu loput heitetään sinne muuten vain. Suolataan ja ellei löydy kokonaisia mustapippureita rikotaan pippurimylly ja otetaan ne sieltä. Kaadetaan kattilaan noin kolme desiä kanalientä kuutioista. Kierretään kansi kiinni ja tuli alle. Kun kannesta alkaa kuulua hätäinen vihellys, pienennetään kaasuliekkiä. Kattilan tulee vienosti kuiskailla, mutta ei viheltää. Puolen tunnin kuluttua Kapu nosti padan veneen avotilaan ja päästeli vihellyspillistä höyryä ulos niinkuin vanhasta veturista. Kun höyryä ei enää tullut, kansi avattiin ja tuloksena oli kolmen ämmän keitos; mehevä, murea, ja maukas. Hyvää ruokahalua!

                                                                             ***************

Borensberg%20001.jpg

Kapu kääntää kampea ja katsoo samalla pysynkö pystyssä kanavan laidalla. Märkä ruoho oli liukasta

                                                                       **********                                                                   

Perjantai, kesäkuun 15 päivä, kello 17.00 lokikirjan mukaan. Päivä oli sujunut ilman suuria ongelmia. Tuuli oli ollut suotuisa ja purjeet vetäneet hallitusti.

     Yksi länsirannikon puukaupunkigeista oli lähellä. Satamaoppaan mukaan siellä on vaikka mitä: kahviloita, ravintoloita, pesukoneita, saunoja, leipäkauppoja, sekä vanha kiinostava puutalokaupunki. Sanalla sanoen viekoitteleva paikka uupuneelle purjehtijalle. Aurinko paistoi, ja pääskyset suihkivat pitkin taivaankantta sirkuttaen toisilleen. Ne illastivat yhdessä veden yllä parveilevilla kärpäsillä ja hyttysillä. Aurinko oli vielä korkealla ja kesä kauneimmillaan.

      Kapeneva väylä vei vierassatamaan, jossa osa laiturista oli rantaravintolan terassin edessä. Siinä oli vielä yksi paikka vapaaa, vaikka kello oli jo paljon. Kiireemmät purjehtijat tulivat satamaan jo puolen päivän jälkeen. Jotkut eivät jaksaneet helteellä lähteä ollenkaan, tuuli tai ei, vaan kelluivat lukemassa, ottamassa aurinkoa, pelaamassa kavereiden kanssa korttia tai vaan miettimässä maailman menoa. Tänään veneet täyttivät miltei koko laiturin.

     ” Mennään tonne”, Kapu päätti ja osoitti ravintolan edessä olevaa tyhjää laituripaikkaa. Jo kaukaa näkyivät terassilla istuvien ihmisten käsissä olevat isot, kylmät kaljatuopit.

      Reilusti ennen kuin satama oli tullut näkyviin, isopurje oli pudotettu kannelle ja keulapurje vedetty sisään. Kapu kaivoi fendarit takaluukusta ja ripustin ne hienolla siansorkkasolmulla reelinkkiin kiinni. Olin löytänyt ja irroittanut Kapun ohjeiden mukaan poijuhaan ja annoin sen hänelle käteen. Olin pannut paikoilleen laksi laituriköyttä, kiinnittänyt ne veneen nokan knaapeihin, pujottanut reelingin ali ja ripustanut ulkopuolelta koukuistaan roikkumaan ylimpään reelingin vaijeriin. Seisoin kokassa toinen keulaköysistä kädessän valmiina astumaan laiturille heti kun vene olisi kyllin lähellä. Moottori murisi hiljaa.

      Kapu ohjasi venettä taitavasti kurvaten kohti tyhjää poijua, joka heilui iloisesti ohiajavien veneiden aalloissa. Kun poijun silmukka ui veneen reunaan, Kapu kaappasi sen helpon näköisesti poijukoukulla ja päästi koukkuun kiinnitettyn poijuliinan vierimään ulos veneen lähestyessä laituria.

       Nostin sormiani saamieni ohjeiden mukaisesti. Ensin kolme sormea pystyssä, siis kolme metriä siihen kun vene iskeytyy laituriin, sitten kaksi sormea ja viimein ei yhtään. Silloin piti huitoa käsillä ja Kapu vääntäisi koneensta pakin päälle ja veneen piti pysähtymän juuri ennen rysähdystä. Vaikka laituri lähestyi aivan liian nopeasti, vene kumma kyllä pysähtyi aina ennen katastrofia. Joskus laiturille tuli joku naapuriveneen miehistön jäsen ja otti köyden vastaan. Tänään ei ketään näkynyt. Olin opetellut myös rantautumisköyden heittämistä vastaanottajalle, mutta onnistumisprosenttini oli vielä alhainen. Köysi päätyyi useammin veteen kuin rannalla odottavan vastaanottajan käsiin.

 ”Onhan tässä paatissa jarrut. Mulle ei ole vaan kerrottu”, jupisin ja kiipesin samalla laiturille, joka oli noin kaksikymmentä senttimetriä ylempänä kuin veneen kansi. ”Onneksi en sentään ole kääpiö”tuskitteln mielessäni kun seison laiturilla köysi kädessäni.

”Mihin mä tämän panen”?

”Pane lähimpään pollariin pari kertaa ympäri ja sitten vähän solmuun, kyllä se pitää sen aikaa että pääsen sinne”, Kapu sanoi.

     Katselin ympärilleni köysi käsissä. Kahvilassa oli noin viisikymmentä ihmistä jotka litkivät jättiläismäisiä kylmiä kaljatuoppeja, ja söivät kuka mitäkin ja kaikki katselivat uteliaina sekoiluani. Laiturilla ei ollut pollareita, siis niitä rautatolppia, jotka on oikeastaan tarkoitettu valtamerihöyryille. Ilmeisesti valtamerihöyryjä ei odotettu kaupungin vierassatamaan.

”Nopeesti nyt”, Kapu sihisi, ettei huuto kuuluisi kahvilaan, ”pane se köysi nyt kiinni edes johonkin”. Laiturissa oli rautarengas. Kiepautin köyden sen lävitse ja jäin seisomaan köydenpätkä kädessäni.

”Solmi se kiinni ja tule tänne”, Kapu komensi.

”Miten mä tämän solmin, mä osaan vaan siansorkan?”

      Jos solmu on väärä, koko vene lähtee uimasilleen ja sitten se on minun syyni. Käännän köydenpään jotenkin rusetille ja hyppään veneeseen. Kapu on sillävälin vetänyt poijuun juoksevan valkoisen kanttinauhan tiukalle. Vene oli suorassa. Suorassa se olisi kyllä muutenkin. Naapuriveneiden fendarit olivat kiinni veneessä ja meidän fendarit heidän veneissään. Liikkumatilaa ei ollut ollenkaan. Naapuriveneistä kurkittiin, ettei vain toi torvi tyyppi vahingoittaisi heidän veneitään. Tai sitten oltiin valmiina rientämään apuun ongelman ilmestyessä. Luulen, että jälkimmäistä. Ihmiset olivat yleensä ystävällisiä.

Kapu sammutti moottorin ja kiipesi laiturille toinen rantautumisköysi mukanaan ja pian olimme napakasi kiinni kolmesta paikasta: keulasta kahdella köydellä ja perästä yhdellä.

”Nyt pakataan purjeet, se kuuluu aina asiaan kun tullaan satamaan”, sanoi Kapu ja loi silmäyksen isonpurjeen veneen katolle muodostamaan valkoiseen kasaan.

Ryhdyimme molemmat oikomaan tuota jättilakanaa puomin päälle. Se sidottiin huolellisesti kiinni mustekalalla, jossa oli lukemattomia pakettinappuloita.

”Pannaanko tälle takkikin päälle? Eiks oo liian kuuma”, irvin kyllästyneenä. Silmät kääntyivät väkisin kohti kahvilaa. Kapuun tuli äkkiä eloa. Hän hyppäsi kuin nuori hirvi laiturille, käänsi kapulakin lippaa energisesti ja vinkkasi minut mukaansa. Kahvilan tiskillä ei ollut juuri sillä hetkellä jonoa. Ojensin käteni kohti kaljatuoppia. Istuimme arvokkaasti tyhjään pöytään, josta eläkeläispariskunta oli juuri poistunut. Kolautimme protokollan vastaisesti kaljatuoppejamme yhteen, katsoimme toisiamme silmiin ja hörppäsimme. ”Kippis!”


” Et saa koskaan jäädä kuivalle maalle hypättyäsi ihmettelemään maailman menoa, vaan pitää heti löytää joku paikka johon veneen voi sitoa. Sidot aina ensin tuulen puoleisen köyden”. Koulutus jatkui, mutta aurinko ja olut pyrkivät hajoittamaan tarkkaavaisuuttani.

”Vene pitää saada jotenkin kiinni, ettei se lähde ajelehtimaan. Painava vene on hankala vetää suoraan. Tai ainakaan sinä et jaksa”, Kapu muistutti, mutta silitti samalla polveani pöydän alla. Otin sen sovinnon eleenä. Hän selvästi halusi minun jatkavan veneen miehistönä vielä ainakin huomisen päivän.

Istuimme ravintolassa vielä toivin. Tilasimme kananuggetit ja toiset kaljat. Naapuriravintolasta olisi saanut pizzoja, mutta emme jaksaneet nostaa itseämme ylös. Aurinko porotti vielä, vaikka kello kävi jo seitsemää. Penskat kantoivat jättimäisiä jäätelötötteröitä käsissään. Puolet jäätelöstä valui mansikan-, suklaan-, ja vanilijanvärisinä puroina tuuttien pintaa pitkin alas maahan. Ravintola oli oli täynnä ihmisiä. Paattien katseleminen aurinkoisena päivänä oli selvästi suosittu huvi. Työtkin olivat jo siltä päivältä lopussa.Nuoripari piteli toisiaan kädestä capuchinokupillisen yli.”

Huomenna pesen pyykin ja käydään kaupassa. On ne auki vaikka on sunnuntai”, muistelin messitytön tehtäviä. Olin ensimmäinen ja toinen perämies, matruusi, messityttö ja muita rooleja sain tarpeen mukaan Kapulta. Puosuksi ja sähkömieheksi en kelvannut. Ne tehtävät Kapu hoiti satamassa itse.

Olin taas pelastunut yhden päivän ilman hengenmenoa. Ylpeys oli tietysti kolhiintunut yhtä kuoppaiseksi kuin mökkitie kelirikon jälkeen. Olisin niin mielelläni kiinnittänyt veneen elegantisti ja kerännyt kahvilassa olleiden ihastuneet aplodit. Toisaalta, nyt tarjosin heille ilmaisen sirkuksen, jonka seuraaminen oli sata kertaa kiinnostavampi kuin täydellinen suoritus.Vakuutin itselleni, että vielä jonain päivänä teen kaikki solmt kuin vettä vain, itse asiassa ajan veneen satamaan ja Kapu seisoo kokassa köydet käsissään.

                                                                                   ******