Varberg, saapuminen klo 15.00. Hellettä

19.8.

Keskiviikko

Varberg

Upeana purjehduspäivänä ajoin venettä aavaa selkää pitkin.  Ruotsin rannikko näkyi kaukana idässä.  Purjeet vetivät ja aurinko paistoi. Kapu oli hyvällä tuulella, minä samoin.  Kuten vanha kansa sanoo: itku pitkästä ilosta. Juuri niin!

Äkkiä vene jysähti, kuin joku olisi räjäyttänyt pommin veneen alla. Keula heilahti ylöspäin, minä kumahdin päin ruoria, Kapun takapuoli hyppäsi ylös penkistä. Huusin tietysti "IIIk". Pommin jälkeen kuului vielä noin kolme tömähdystä jotka heiluttivat venettä. Olin ajanut kivelle.  GPS ei näyttänyt karia olevan lähimaillaankaan. Pelkkää aavaa vettä. Kun välimatkataulukkoa vähän laajennettiin, niin siinä oli pieni  matalikko joka katosi kartalta isommasa mittakaavassa.   Olin löytänt koko aavan merenlahden ainoan karin ja sekin oli kahden metrin syvyydessä, meidän vene ui 190:ssä  - että hyvin oli osuttu! Ei ollut mielyttävä kokemus. 

 Kapulla on vaikea nestevajaus. Yllättävän kuuma päivä kun on ollut. Lähdemme tästä kaupungille mustelmia nuolemaan ja parantamaan vajausta. 

                                                                     *******************

Viime kesänäkin oli muutama helteinen päivä. Tässä yksi hellepäivänä pidetty oppitunti.

”Tänään opetellaan purjehtimaan”, Kapu sanoi päättäväisesti. Kesä oli edennyt yli puoleen ja mustelmat käsivarsissani, reisissäni ja takapuolessani olivat haalistuneet. Luulin, että tasapainossani oli vikaa, koska en pysynyt pystyssä.Vähitellen opin kuitenkin ennakoimaan veneen liikkeitä, mutta yhä vieläkin vartalossani oli eri asteisia mustelmia.

Oli tyyni, kaunis kesäpäivä eli kurja purjehdussää. Sellainen päivä, jolloin Kapua ei kiinnostaisi lähteä laiturista. Istuimme veneessä venekerhon laiturissa. Olimme varmuuden vuoksi yöpyneet venessä. Oli mahdollista, että aamulla tuuli puhaltaisi juuri sopivasti ja olisi loistava purjehdussää. Pääsisimme nopeasti matkaan kun olisimme jo valmiiksi veneessä.

”Mitä me on tehty tähän mennessä?” tiuskaisin. Olin herännyt väärällä jalalla. Veneen keulapunkassa oli kuuma ja olin kieriskellyt nihkeissä lakanoissa kuin kotiloaan karisteleva koiperhonen.

” Mä olen raatanut ruorissa, nostanut purjeita, hyppinyt rannalle kuin sähköpupu. Onko tämä kaikki joku alkusoitto vai? Nytkö vasta aletaan opiskella purjehtimista? Mä haluan nähdä sen oppikirjan minkä mukaan sä etenet, että mä tiedän paljonko kurssia on vielä käymättä?kiukuttelin.

”Tekniikka on oltava hallussa, niinkuin autoillessakin. Ensin on ostattava auton hallinta, sitten vasta voi tarkkailla liikennettä. ” Kapu muistutti itsestään selvyydestä.

Nolotti, olin unohtanut tuulen tykkänään. Tutkiskelin itseäni ja annoin Kapulle paljon anteeksi. Hänellä oli vastaanhangoitteleva ja hankala oppillas. Kerran Kapu oli sanonut lopullisen tuntuisesti:” Sinulla on asennevamma.” Hän oli kait väsynyt siihen, että en ottanut hänen opetuksiaan todesta, tai ainakaan en suostunut uskomaan mitä hän sanoi.

Minähän olin halunnut oppia purjehtimaan, mutta hän asti olin oppinut vain luomaan edellytyksiä sille, että tuuli pystyi tekemään tehtävänsä. Tuuli oli oikukas moottori, ja se piti tuntea, jotta pääsisi sinne minne halusikin. Enkä edes kunnolla tiennyt mistä se milloinkin puhaltaa. En muistanut ilmansuuntien nimiä, en ymmärtänyt, miten kapu määritteli kulkusuunnan kooridnaatit. Olin toiminut kuin opetettu apina, suorittanut annetut tehtävät ilman, että osasin liittää niitä mitenkään kokonaisuudeksi. Jiipti ja vendat olivat vähän kuin autossa vaihteet, mutta tuuli ei koskaan pysyisi kovin pitkään samassa suunnassa, tai puhaltaisi yhtä kovaa. Veneellä oli näkymätön polttoaineensa, jonka määrää ei voinut säätää niinkuin autoa kaasuttamalla.

Kapu valitsi veneen kirjastosta James Bondien ja Jane Austineiden välistä paksun kirjan - Purjehtijan käsikirja, Kirjassa oli noin neljäsataa sivua. Olin sitä laiskasti selannut, mutta luotin siihen, että Kapu opettaa lupauksensa mukaisesti.

”Purjeita täytyy säätää, jotta mennään mahdollisimman nopeasti”, Kapu sanoi. ” Olethan sinä nähnyt, kuinka minä vetelen jalusköysiä, katselen purjeita ja näiden yksinkertaisten toimien jälkeen vene kulkee suoremmassa tai nopeammin. Sinä käännät ruorista pitääksesi annetun suunnan, mutta se ei riitä. Lisäksi on koko ajan tarkkailtava tuulta. Tuuli työntää venettä eteenpäin purjeen avulla. Tuulen voima on joko isompi tai pienempi, eli vene kulkee nopeammin tai hitaammin. Tuuli voi myös kääntyä ja puhaltaa venettä pois annetulta kurssilta. Purjeet on säädettävä aina, jos tuulessa tapahtuu joku muutos.

Vene ei liiku suoraan tuuleen, vaan purjeiden on saatava kiinni tuulesta, jotta se voisi kulkea eteenpäin. Kun keula osoittaa suoraan tuuleen, ei vene saa vetovoimaa, koska tuuli puhaltaa purjeen molemmin puolin, eikä vedä venettä. Suoraan aallokkoon purjehtiminen ei sekään kannata. Nopeus hidastuu liikaa. Korkeassa aallokossa pitää laskea kurssia purjehtia suuremmassa kulmassa tuuleen nähden.

Koko idea on siinä, että purjeet on säädetty niin, että ollan suotuisassa kulmassa tuulen kanssa. Veneen on kuljettava mahdollisimman tehokkaasti kohti tuulta . Tämä on se veneen suorituskyky eli miten hyvin se purjehtii, miten lujaa se saadaan liikkumaan. Tuuli kulkee purjeiden välissä olevan solan kautta ja samalla mennessään työntää purjeista veneen liikkumaan. Jos tuuli hulahtaa solasta läpi helposti, vene kulkee hitaasti. Jos taas se pääsee kulkemaan juuri sopivassa kulmassa, se työntää venettä eteenpäin. Meidän on pidettävä purjeet sellaisessa asennossa että tuulen voima otetaan käyttöön mahdollisimman täydellisesti.

Nämä punaiset langat on pantu keulapurjeen reunaan kertomaan, miten tuuli kulkee tunnelissa. Siksi niitä kutsutaan juoruiksi. Ne ovat siis tiedonvälittäjiä. Kun juorut ovat samansuuntaiset purjeen molemmin puolin, asiat ovat kohdallaan. Jos taaas tuulenpuoleiset juorut ovat koholla, on joko jalustettava vähän tai laskettava kurssia parilla asteella. Jos taas suojanpuoleiset ovat koholla asia on toisinpäin. On päästettävä purjetta löysemmälle tai nostettava kurssia muutamalla astella. Katso myös suojanpuoleista saalinkia, eli tuota rautaa, joka pitää vantteja paikoillaan.” Kapu näytti ylös mastoon, jossa poikittainen rautatanko jännitti maston sivuille juoksevat vantit veneen laitoihin.

” Keulapurje ei saa koskea saalinkia. Jos näin käy, on tuuli liian heikko ja jalusköyttä on löysättävä. Jos taas purje on muutamaa senttimetriä kauempana saalingista, jalusköyttä on kiristettävä.

Kun seisot ruorissa kurssin pitäminen tulisi olla kevyttä, mutta veden pitäisi antaa vähän vastusta. Jos taas joudut painimaan ruorin kanssa, silloin tuulee liian lujaa purjeiden asentoon nähden. Isoa purjetta on löysennettettävä tai reivattava, eli sen pintaa on pienennettävä tuulen voiman vähentämiseksi. Hyvin tasapainotettu vene on kevyt ohjata eikä se ole liikaa kallellaan.

Purjeet ovat siis sekä kaasu että jarru. Löysentämällä vauhti hidastuu ja kiristämällä tulee lisää vauhtia. Mutta toisin kuin autolla ajaessa, jos kiristää liikaa vauhti heikkenee. On löydettävä tasapaino tuulen ja veneen ominaisuuksien välille. Jokaisella veneellä on huippunopeutensa. Meidän vene kulkee hyvissä tuuliolosuhteissa hienosti trimmattuna noin seitsemää solmua.

Vene on ohjattava niin korkelle tuuleen kuin mahdollista, silloin se liikkuu parhaiten. Purjeet olisi pidettävä kireällä, muttei liian kireällä. Ne eivät saa olla myöskään löysällä ja lepattaa. Silloin ne ovat liian löysällä, mutta niitä ei sovi kiristääkään liikaa. Tässä koko purjehtimisen juju. Tämän homman oppii vain purjehtimalla. Sitä minä tarkoitin.”

Kapu oli innostunut. Hän oli päässyt kertomaan purjehtimisen filosofian pääprinsiippejä tarkkaavaiselle kuulijalle. Luulen että hän oli pelännyt, ettei koskaan pääsisi kertomaan itse purjehtimisesta. Rupatellessa aurinko oli kiivennyt yli lakikorkeutensa ja porotti ihanasti kylmän alkukesän jälkeen. Kapu istui tuhdolla päällään vain kapulakkinsa, ja mustat pölyiset bermudashortsit, joista hänen säärensä pistivät kuin kaksi paistamatonta bratwurstia. Hän paleli usein ja hän riisui paitansa harvoin. Sitä oli vaikea uskoa jos näki hänet keväällä pohjoistuulen puhaltaessa hyisesti hiomassa ja maalaamassa veneen pohjaa. Nyt taikinanvalkoinen vatsankumpu köllötti tyytyväisenä auringossa. Otsalle nousseet pienet hikipisarat kertoivat, että lämmintä oli kylliksi. Nenällä luistelivat aurinkolasit.

Kapu katseli klubin rannassa olevan muskeliveneen kannelle, jossa kaksi vaaleatukkaista, pitkäsääristä, hoikkaa naista paistatteli päivää bikineissä.

”Pikkaraisella näkyy taas olevan seuraa”. Kapu naureskeli ja tiiraili viiniä hörppiviä typyköitä. Pikkaraisella oli suuri muskelivene, jonka perässä moottori murisi. Hän etsi jostain kaupungin kätköistä kauniita naisia, joita hän ulkoilutti pörräilemällä veneellä pitkin Hakaniemen rantaa.

Kapu suhtautui varauksella isoihin moottoriveneisiin. ” Merisikoja”, hän kuittasi inhon ilme naamallaan. Jos omisti moottoriveneen, sen kuului olla kalastajamallinen perinteinen puuvene. Purjeveneen moottoria käytettiin vain hätätilanteissa. Rantautua hän ei enää jaksanut ilman moottorin apua, mutta katseli ihaillen sirolla puuveneellä venesataman laituriin purjeilla kurvaavaa venekuntaa.

” Kun on niin kurja purjehdussää, niin mitä jos harjoittaisimme hiukan laituripurjehdusta?” Hän enemmänkin totesi kuin kysyi. Kaivoi kännykän shortsien taskusta ja näppäili Kruunuhaassa asuvan tuttavan numeron.

” Tulkaa tänne! Mennään vaikka Pihlajasaareen oluelle? Eikö? No käykää edes ilahduttamassa meitä täällä rannassa. On huono purjehduspäivä. Tulkaa tänne drinkille! Onhan iltapäivä jo pitkällä. Kiva! Me odotetaan pikkusuolaisten kanssa.”

” Kaiva sieltä pistopunkan takaa pöytälevy ja kapokkipehmusteet takapuolen alle. Viinilasithan ovat puhtaina,” hän oheisti. Sulki sitten silmänsä, käänsi kasvonsa aurinkoon ja nojautui veneen laitaa vasten. Kipparikvartetti lauloi radiossa vanhoja merimieslauluja.  

Isolaiva ja pikkulaiva Varbergin satamassa