Hyvästi KIlmore Quay

7.6.Arklow

 

Irlannin satamista pääsee ulos vain kahdesti päivässä, korkean veden aikaan.  Olimme ajatelleet lähtevämme  keskiviikkona iltapäivällä kello kaksi. Tiistaina menimme maksamaan laskujamme toimistoon. Toimistossa istui kolme kapteenia jotka tutkivat säätietojaan, ja pudistelivat päitään.

-  Voi, voi, tämänpäiväinen myrsky menee ohi illan ja yön aikana, mutta huomenna iltapäivällä nousee tuuli uudestaan myrskylukemiin.  Jos lähdette yöllä kahden aikaan, niin ehditte Arklowhun ennen kuin seuraava tuuli alkaa puhaltaa, he ystävällisesti neuvoivat.

 Kapteeni katseli pitkään kaukaisuuteen kädet salongin pöydällä.

- Mikä hätänä? kysyin

- Tämän piti olla eläkepäivien huvi ja hauskuutus. Onko se sitä, jos pitää lähteä yöllä? Muttei haluttaisii jäädä tännekään. Onhan tätä tienristeystä katseltu jo viisi päivää. Noustaan kumminkin katsomaan puoli kolmelta, onko tuuli tyyntynyt, ja mietitään haluttaisiko lähteä. Oon merkinny kääntöpisteet kartalle, jotta voidaan ajaa pimeässäkin, hän viimein päätti.

Yöunesta ei meinannut tulla mitään, kumiset lepuuttajat narisivat veneen ja laiturin välissä tuulen pudistellessa venettä. Ne naukuivat kuin maaliskuiset kissat, epärytmikkäästi, milloin korkealta, milloin matalalta.  Kello puoli kolme katsoimme ulos. Sataman valot valaisivat keinuvat mastot ja vantit helisivät tuulen kourissa.

- Minä en tonne lähde. Ei huvita, vaikken koskaan pääsisi Arklowhun, Kapu sanoi ja kiipesi takaisin punkkaansa.

Aamulla aurinko paistoi, tuuli oli lähes tyyntynyt ja oli mitä mainioin purjehdussää. Päätimme lähteä iltapäivällä kello kaksi, kun korkea vesi avaisi väylän, sanokoot satamakapteenien tuulikartat mitä tahansa.  Jo polttoainesatamassa alkoi sataa, ja kunhan pääsimme merelle, sade yltyi. Alkoi myös tuulla. Aivan kuin satamakapteenit olivat sanoneet. Sade tuuli ja  tuimat aallot tervehtivät meitä murtajan takana.

Keulapurje veti venettä hurjaa vauhtia ja moottori antoi lisäpuhtia, kunnes parin tunnin kuluttua moottorista kuului korvat lukitseva pamaus ja se mykistyi. Säikähdin niin, että huusin apua. Mitä nyt? Olemme avomerellä navakassa tuulessa. Vene heittelehtii kuin heikkopäinen ja nyt moottori oli rikki.

Kapu oli ajanut rapumertaan, joka oli takertunut potkuriin.  Hän yritti helistää sitä irti kaikkialta tulevien aaltojen keskellä, ja onnistuikin. Moottori jätettiin kuitenkin lepoon. Purje veti yksinäänkin venettä tuulessa.

Nukahdin sohvalle, yöunet olivat jääneet vähiin. Kun heräsin, Kapu oli vääntänyt ruoria jo viisi tuntia.  Nukkuessani, oli salongin lattialevy noussut uimaan lattialle tulvineessa vedessä. Pilssi oli täynnä vettä. Ryhdyin kauhomaan sitä astianpesualtaaseen muovipullon puolikkaalla. Vesi haisi naftalle.

Samalla Kapu tömisteli ruorin takana miehistöä kannelle. Piti vaihtaa halssia.  Keulapurje piti kääntää vetämään toiselle puolelle venettä, että päästäisiin kääntymään.  En ollut tarpeeksi nopea ja se tarttui mastoon. Siitäkös tuli uusi hurlumhei kun piti vääntää venettä tuulen kautta, jotta tuuli irrottaisi purjeen mastosta. Itse en jaksanut sitä irrottaa. Sade vielä innostui takomaan meitä ylhäältäpäin entistä raivopäisemmillä jäisillä kuuroilla. Hohhoijaa, näitä purjehtimisen iloja!

 Viidenkymmenenviiden meripenikulman matka kesti kahdeksan pitkää ja märkää tuntia. Ankkuroimme kello 21.30 umpiväsyneinä Arklown marinaan. Jäämme tänne viikoksi, jonka olemme varanneet Dubliniin tutustumiselle.

Kilmore Quyan rannan laskuveden estetiikkaa