13.9.


Sunnuntai


Delfzijl



          Merellä oli aamulla sumua. Se levisi pitkin Cuxhavenin vierassatamaa kuin kostea, kylmä huopa. ”Kyllä se iltapäivään selviää”, uskoi Kapu, hän oli jo eilen käynyt selvittämässä, milloin olisi paras aika lähteä jos Hollaniin mielii. Satamakapteeni oli hontelo, saukonoloinen pieni nainen. ” Lähtekää nousuvenden käännekohdasta noin puolentoistatunnin kuluttua. Silloin on vesimassojen kääntymisen aiheuttamat pyörteet asettuneet, eivätkä heittele teitä miten sattuu.”


         Niin sitten irrotimme köysiä kolmelta iltapäivällä. Aurinko paistoi puolipilviseltä taivaalta, ja aamusumu oli kadonnut. Meri oli meille avoinna.   Virta veti  vain keulapurjella varustettua venettä  yli seitsemää solmua. Virtaus oli niin vahva, että se lisäsi veneen normaaliin kulkunopeuteen yli kolme solmua. Siinä sitä mentiin kuin vuoristoradassa. Vauhtia riitti.


          ”Me tullaan liian aikaisin perille”, Kapu huolsestui, ” vuoroveden pitää kääntyä Eems- joen suistoon päin, jotta päästään sisään jokeen, eikä tarvi tapella laskuvettä vastaan.”


          ” Jäädään odottamaan johonkin sopivaan kohtaan”, annoin asiantuntevia neuvoja.


          Pääsin puoli seitsemältä ruoriin. Alkoi hämärtää. Elbe joen suisto oli levinnyt jo rannattomaksi ulapaksi. Kapu torkkui lakki silmillä. Tai ei hän torkkunut, hän valvoi silmät kiinni. Tummat pilvet peittivät taivaan. Tulisi varmaan sade. Meri oli rauhallinen ja vene äänetön. Tutka ilmoitti joskus lähestyvästä laivasta. Ne kulkivat laivaväylää, me pysyttelimme kainosti väylän sivussa. Pimeys hiipi vettä pitkin ja yhdeksältä oli umpipimeää. Bremenin sataman suulla oli toistakymmentä laivaa odottamassa satamaan pääsyä. Ne kelluivat ääriviiattomina, mutta täynnä valoja, aivan kuin kelluva tivoli, karusellin musiikki vain jäi puuttumaan.


          Veneen GPS:n ja automaattipilootin valot puhkoivat pimeyttä, mastossa mastovalo kiekkui ikiomana tähtenämme. Taivaan tähtiä ei näknyt.


          ” Olis kiva jos olis nähty tähtitaivas.”

          ”Niin, mutta ajattele, ei oo kova tuuli, meri on rauhallinen, eikä vielä edes sada”, tarjoilin tilanteen positiivisia puolia.


          Kapu otti ruorin kello yhdeksän. Olin helpottunut. Ihminen on kovin riippuvainen silmistään. Kun musta pimeys ei silmillä lävisty, on epävarma olo. GPS tietysti näyttää onko välittömästi törmäämässä johonkin jättimäiseen tankkilaivaan tai pikkuruiseen kalastajatrooliin, molempia oli tarjolla. Kokemattomana on vaikea arvioida etäisyyksiä.


          Salongin sohvasta oli nostettu reunus ylös. Mahduin sinne juuri sopivasti pelastusliiveineni ja äkkiä olin unessa. Herätyskello soi puoleltaöin. Kapu istui automaattiohjausta valvoen ja tähystäen. Purje tyrkki venettä eteenpäin. Nyt enää kolmea solmua. Virta oli pysähtynyt ja odotti, kääntyäkseen toiseen suuntaan. Tarjoilin Kapulle jotain syötävää, vuoronvaihtoa hän ei vielä halunnut. ” Vaihdetaan noin kahden korvissa”, hän sanoi.


          Kahdelta vaihdettiinkin ja pääsin taas tutkailemaan läpinäkymätöntä pimeyttä. Kapu torkkui kannella. Noin tunnin tähystyksen jälkeen, joku pienalus tunki äkkiä suoraan eteemme. Siinä se oli poikittain, ja George paukutti meitäripeästi kohti sen kylkeä. Sain paniikkikohtauksen ja herätin Kapun pelastamaan meidät. Miesparka ei apuun ehtinyt. Pienalus ehti livahtaa edestämme väylälle ja GPS näytti kuinka se näppärästi väisteli väylällä kulkevia aluksia.


       ”Mee vaan takaisin lepäämään”, vaadin.

        ”Ei mun kannata, adrenaliinipurskahdus herätti mut niin valveille, ettei tässä nyt nukkumaan enää viitsi mennä.”


         Menin takaisin salonkiin nukkumaan, kello oli jo puoli neljä. Seuraavan kerran heräsin puoli seitsemän. Kapu istui ruorin takana kuin patsas. Oli satanut, hän oli kietoutunut purjehdustakkiin, jonka päällä oli sadetakki. Päässä kaksi huppua ja käsissä työrukkaset.


          ” Haluutko aamukahvia?”

          ” Mieluummin ehkä jotain muuta. Anna lämmin kuppi”.


           Niin tarjoilin aamiaista takatuhdolle. Olimme jo Eems joen suistossa, joka oli laaja kuin Laatokka, ei näkynyt rantoja, vaikka karttojen mukaan piti niitä jossain olla. Kapu päästi oppilaan ruoriin. Oli helppoa ajaa selvää väylää pitkin. Vuorovesikin oli puolellamme, se tyrkki venettä eteenpäin parin solmu lisänopeudella. Taivaalta satoi sumutihkua, joka tunki jokaiseen rakoon ja kostutti kaikki veneen tekstiilit.


            Tasan kello kaksitoista oli vene sidottu köysillä Neptunus klubin laituriin. Matka oli kestänyt kaksikymmentä yksi tuntia. Väsytti.



                                                                ***********