L%C3%A5ng%C3%B6%20009.jpg

Ankkuripaikkamme, pieni suojaisa vuono

 

19.7. Sunnuntai

 

Långö

 

Lähdimme eteenpäin Nynäshamnista pitkällisen jahkailun jälkeen myöhään iltapäivällä. Väsytti. Lauantai-illan kapakkaelämä oli tunkenut veneeseen. Venepaikkamme oli melkein ravintolassa. Lähimmät pöydät olivat vain laiturin leveyden päässä keulapunkastamme. Orkka soitti ja kaikilla oli hauskaa. Olimme itsekin istuneet illalla veneen keulassa valkoviiniä siemailemassa ja katselemassa pöhinää ennenkuin sukelsimme kannen alle.

 

Ostin vierassataman kalakaupasta ennen lälhtöä savustettuja katkarapuja. Viiden tunnin merimatkan jälkeen istuimme syömässä niitä avotilassa auringonlaskua katselellen Tuuli tyyntyi ja ilma viileni.

*****

Vene ei oikein pidä minusta. Se niskottelee kun yritän toimia Kapun määräysten mukaisesti.

En saa kaidevaijerin portin lukkoa aukeamaan. Sitten Kapu tulee ja se aukeaa salamana. Sama skuuttihakojen ja sakkeleiden kanssa. Tunnen Kapun odottavan katseen selässäni, kun yritän ährämöidä purjeen nostimen, kampien, köysivyyhtien purkamisen ja vyyhteämisen, purjeiden kiristämisen tai löysääämisen yms. askareiden parissa.

Stressipisteet ovat huipussaan kun rantaudutaan. Kapu antaa ohjeita, jota en sitten pysty tai osaa noudattaa. Pitäisi osata tarpeen mukaan soveltaa, ja kun lähden soveltamisen tielle, se tie on useinmiten väärä. Vene on saatava kiinni laituriin nopeasti, ettei se lähde ajelehtimaan, enkä tiedä mitä minulta milloinkin odotetaan. Ymmärrän kyllä Kapun vaikeuksia , ei ole kahta samanlaista rantautumista. Tuulee aina eri suunnasta milloin kovaa milloin vähemmän ja kääntää venettä, se kääntyy sisukkaasti peruutettaessa vasemmalle ihan itsekin, ollaanko menossa kylkimyyryä vai kiinnitytäänkö keulasta, millainen on laituri, onko poiju vai lasketaanko perä-ankkuri. Variaatioita on yhtä monta kuin on rantautumistakin. Kiireessä telon itseni mustelmille ja isken varpaani rautoihin ja ulokkeisiin.

Kapu on antanut minun ajaa pois laiturista muutaman kerran. Se osoittaa , että hän on urhea mies. Kerran ajoin propelin melkein kiinni poijukettinkiin, ennenkuin hän ehti tulla keulasta hätiin.

Joskus Kapu kyllästyy ja tekee homman itse uudelleen. Kuulen aivan äitini äänen. ”Pane lapsi asialle ja mene itse perässä, ”hänellä oli tapana sanoa ja huokaista syvään. Se ottaa itsetunnolleni. Epäilen, että Kapu katsoo minuun toivottomana. ” Jo neljä vuotta veneessä, eikä vieläkään homma suju.” Monesti päivässä hän parahtaa: ” Ei, ei ei...”, kun sovellan luovasti ohjeita. On rasittavaa olla huono, enkä ole tottunut olemaan alituiseen käskettävänä, päinvastoin. Asiat oppii nuorena nopeasti, mutta että oppiminen vanhempana näin vaikeaa, sitä en ollut uskonut.

*****