Venepaikkamme on alle kilometrin päässä keskusrautatueasemasta, joen toisella puolella

26.9.

 

Lauantai

 

 

Amsterdam, blogi sulkeutuu

 

Olemme saapuneet retkemme päätepisteeseen. Vanhan taiteen  ja suvaitsevaisuuden suurkaupunkiin. Kävimme tänä iltana Damin aukiolla katsomassa josko sinne olisi unohtunut jokunen kuuskytluvun hippi. Ei ollut ketään. Nuoriso mekasti ja potki kaljatölkkejä. Meitä vanhoja haukotutti.

 

On aika palata kotiin. Ei enää jaksa oikein innostua uusista satamista ja uusista maisemista. Satamaan saapuminen ei jännitä, se on muuttunut enemmänkin rutiiniksi. Kapu motkottaa, kun en ymmärrä miten köydet kiinnitetään. Kylmäkin vaivaa. Tänä aamuna oli salongissa kaksitoista astetta lämmintä. Kesään mahtui muutama lämmin päivä, mutta ylipäätään on ollut sateista ja kylmää. Joskus on satanut viikkotolkulla. Aurinkoisia päiviä oli kourallinen. Elimme kuitenkin päivän toisensa jälkeen odottaen parempia kelejä. Vähän kuin Beckettin ”Huomenna hän tulee” meiningissä.

 

Nyt, kun lokakuu häämöttää, on pakko uskoa, että kesää ei enää tule. Ei edes intiaanikesää. Luulin myös, että syksy antaa odottaa itseänsä vähän kauemmin Alankomaiden korkeudella, mutta ei, lehdet putoavat ja kahviloiden ja terasseien ulkopöydissä on pari eksyneen oloista ihmistä tutuisemassa kylmissään. Rantakaupunkien pääkadut ovat autioituneet. Satamissa tuhannet veneet seisovat tyhjinä niiden miehistöjen siirryttyä takaisin toimistoihinsa, kouluihinsa ja kuka ties minne.

 

Kuljeskelevassa elämäntyylissä on jotain viettelevää. Se on vastuuntunnotonta, kevyttä, siitä ei jää syvää vakoa muistiin. Tapahtumat liukuvat ohitse, niihin ei kaivaudu niin kuin paikallan pysyen kaivautuu omiin ympyröihinsä. Kaupungit, maat ja maisemat seuraavat toisiaan, niiden  erityspiirteitä voi makustella pinnalta. Voi hämmästellä kummallisuuksia ja naureskella asioille, jotka paikkakuntalaiset enää havainnoi. Pitäkööt arvoristiriitansa ja ongelmansa, ei kuulu meille! En pysty sanomaan ovatko tanskalaiset tällaisia tai hollantilaiset ja saksalaiset sellaisia. Varmoja mielipiteitä ei synny. Ei voi sanoa, mitä tanskalainen sanoo pilvenpoltosta tai millainen on hollantilainen ympäristöpolitiikka. Päivissä ei ole rutiineja, paitsi se, että yleensä aamuisin lähdetään ja aina syödään sama aamiainen. Vapaamielisimmän kaupungin arvon sai silmissäni friisiläinen Leuwaardenin kaupunki. Kaupungintalon torniin oli kaupungin virallisen lipun sijaan nostettu sateenkaarilippu, johon oli painettu isoin kirjaimin ”PEACE”.

 

Olenko muuttunut elettyäni yhdeksänkymmentä päivää kahdeksantoista nelilön asunnossa, jossa on puolen neliön keittiö, eikä vaatekaappeja? Enpä uskojuurikaan muuttuneeni. Samat asenteet, sama temperamentti. Ihminen on sopeutuvainen. Sanotaan, että vanha koira ei opi temppuja, mutta vaikuttaa siltä, että hokema ei ole aivan totta. Asumme nukkekodissa, jossa liikkuu kaksi toistaan väistelevää, erikokoista nukkea, suuri ja pieni. Aluksi törmäilimme, mutta sitten opimme uudet liikeradat ja mahduimme aivan hyvin.Tosin sääreni ja käsivarteni ovat edelleen mustelmilla, mutta niitä tulle merenkäynnissä kun menen kannelta salonkiin. Ovi on ollut auki, yöt ja päivät ja kynnyksellä on vellonut vesi milloin minkinlaisen laiturin alla tai vieressä. ”Palveluihin” etsiytyminen pimeässä märillä laitureilla sateessa, on vaatinut varovaisuutta. Jos ei muista millaisella laiturilla on juuri tänään, löytää itsensä satama-altaasta. Vessat ovat huitsin devadassa, ja niiden paikka muuttuu joka toinen päivä.

 

Huomasin tottuvani epämukavuuteen Uusi satama, uuudet palvelut, vessat, suihkut, roskalaatikot, pesukoneet. Mieli pysyy joustavana niitä etsiskellessä. Päivisin on osattava olla tekemättä mitään. Kapun pidellessä ruoria, istun tuntikausia lähes joka päivä maisemia katselemassa. Joskus varsinkin avomerellä maisemien puuttuessa alkaa ikävystyttää. Sanovat, että armeijassa joutuu odottamaan pitkään ja sitten yks´kaks alkaa jumalaton mekastus ja toiminta. Purjehtimisessa myös. On sätkätetty tuntikausia koneella ja sitten Kapu sanoo äkkiä ;” Nyt nostetaan purjeet. Tuuli kääntyy”. Ja sitten alkaa sen tuhannen hyörinä.

 

Varasin liikaa vaatteita mukaan. Ensin vaihtelin niitä ja yritin olla hieno ja puhdas, mutta viikkojen kuluessa huomasin pukukoodini muuttuvan yhä yksinkertaisemmaksi, ne samat kamat aamulla päälle, jotka oli illalla jätetty salongin sohvalle. Suihkun jälkeen vaihdetiin jotain lähellä-ihoa-olevia vaatekappaleita. Vasta kun päällyshousut oli kuorrutettu ruokatahroilla, ne vaihdetiin toisiin. Hellevaatteita ei tarvittu, uimapuku kastui kerran.

 

Katselen kuitenkin kaihoten venesatamissa liikkuvia viimeisen päälle käherrettyjä ja meikattuja tyylikkäitä naisia. Eipä silti, nyt sesongin päätyttyä, viiteryhmäni on muuttunut oman ikäisikseini harmaiksi mummeleiksi. Kaunokaiset ovat töissä, paitsi viikonloppuisin.

 

Kiinostavaa on ollut paikallisten ruokakaupojen tarjonnan tutkiminen. Paras juusto on ehdottomasti Hollannissa, huonoin Tanskassa. Tanskalainen pekoni on maailmankuulua, mutta hollantilaiset lyövät tässäkin tanskalaiset laudalta. Kahvinjuonti on selvästi suomalainen erikoispiirre. Sitä ei enää näillä leveysasteilla keitetä jauhetusta kahvista. On vaikeaa välillä löytää tummapaahtoista kahvia. Tavallisen ekspressokahvin on korvanneet, patruunat, pussit, kokonaiset pavut ja kofeiinittomat kahvit. Lähes mahdotonta on löytää myöskään elintarviketta, joka ei olisi ”biologinen” Maidosta makkaroihin, kaikki on biologisesti kasvatettua, vapaasti elänyttä ja myrkytöntä! Jopa oluenpanemiseen käytetty ohrakin on biologista.

 

Mestaripurjehtijaa minusta ei tullut, mutta purjehtimiseen liittynyt mystiikka on haihtunut. Ehkä ensi kaudella saan luoduksi sen kokonaiskuvan, joka on avain purjehduksen olemukseen. Kirvestä ei ole heitetty kaivoon, jatkan harjoituksia vielä ensi kaudella. Kapu ei ole vaatinut eroa opettajan tehtävästä, vaikka olen ollut hankala oppilas, tai ehkä paremminkin haasteellinen opetettava. Vai onko sittenkin niin, että vanha ei opi enää ajamaan polkupyörällä eikä purjehtimaan? En haluaisi uskoa sitä vielä tällä istumalla.

 

Mitä tulee blogin teksteihin, niissä on sekä faktaa että fiktiota. Matkan tapahtumat olen nähnyt omien linssieni lävitse ja vapaasti muotoillut Kapun henkilökuvan. Matkalla mukana oleva aviomieheni ei ole Kapu, mutta olen hänestä lainannut yhtä ja toista. Hän on taitava purjehtija ja hyvin lempeä, huumorintajuinen ihminen. Minäkertoja olen minä, kaikkine hyveineni ja heikkouksineni. Veneemme jää tänne  Alkmaariin talvilepoon j.

 

Kiitos kaikille lukijoilleni. Vaikka kirjoitinkin tätä ehkä enemmän itselleni iltojen rattona, on ollut mukavaa huomata, että tarinat ovat kiinnostaneet myös teitä. Hyvää syksyä kaikille!

 

Tähän museoon oli kahdensadan metrin pituinen jono odottamassa lippuineen sisäänpääsyä. Menimme sen sijaan numero vitosen ratikkaan makustelemaan maisemia.