L%C3%A4ck%C3%B6%20016.jpg

Kuuta ei näkynyt lainkaan, mutta Otava kylläkin.

8.8.

Sunnuntai

 

Dalarsö

 

Aamulla makuuhuoneessa katselimme noin puolen metrin korkeudella olevaa kattoa.Uni vielä tuntui silmäluomissa ja teki mieli appelsiinimehua. Olin aavistuksen haikea.

 

” Onko sulla ikävä mitään, mikä jäi kotiin”? kysyn

 

” Joo, Helsingin sanomia. Olisi upeeta kun menisi aamulla kannelle ja joku olisi toimittanut istumalaatikkoon päivän Hesarin. Tänään se olisi paksu ja siinä olisi sunnuntailiite ja toimittajat olisivat panneet parastaan konet savuten. Voisi istua rauhallisena ja siemailla kahvia. Mökilläkin lehti oli odottamassa kun kömpi ulos. Se oli luksusta se.”Kapu rakasti uutisia.

 

” Mä kaipaan YLEn ykköstä noin ylipäätään ja erityisesti Brysselin konetta, maailmanpolitiikan arkipäivää, Roman Schatzia ja sen suomihavaintoja, Minna Lindgrenin hulvattomia oopperapakinoita ja muistojen bulevardia, Bulevardi soi aina aamiaisen aikoihin. Sit tietysti on erikseen pysyvä ikävän kolotus, joka kohdistuu normaaleihin syyllisiin, pikkunappuloihin ja kavereihin. Haluaisit sä muutta jotain tästä veneestä”? rohkaistun vielä kysymään.

 

” Katto vois olla vähän korkeammalla”, Kapun komea nenä ei ulotu kattoparruun, mutta ei paljoa jää puuttumaankaan.

 

” Kun sä olet tuollainen petimato, niin nehän haluaa kiemurrella maan alle pieniin koloihin”. Kapu on erittäin lahjakas nukkuja. Kymmenen tuntia menee tosta vaan.

 

” En oo petimato, mä olen entinen vällykäärme”, Kapu hekottelee jutullen. ” Itse asiassa mä haluaisin isomman veneen, Swan-38:n . Siinä on parempi salonki.”

 

”Mä haluaisin ihan oman komeron. Nyt on vaan yksi komero, joka on täynnä kumitakkeja, myrskytakkeja, kelluntapukuja pelastusliivejä ja hätäkalustoa. Olisko isommassa veneessä oma komero mulle?” Muistelen varusteitani, jotka oli sullottu petin alle muovilaatikoihin.

 

                                                                            **********

 

Lähdimme illalla ennen kuutta Vänernin yli mahtavan ilta-auringossa, mutta puuskaisessa tuulessa. ”Isommilla vesillä pitää olla yöpurjehduskokemusta. Nyt on hyvä aika harjoitella sitä”. Kapun purjekoulussa ei oltu harjoiteltu vielä pimeässä navigointia.

 

Seuraavaan vierassatama oli noin kahdenkymmenen neljän merimailin takana. Kuuden solmun vauhtia matka kestäisi noin neljä tuntia. Kun tulimme pois niemen suojasta puhuri tarttui veneeseen ja lähti kiidättämään sitä.

 

” Nostetaan purjeet”. Kapteeni määräsi.

 

Ne nostettiin vaikka miehistö kiljui kauhuissaan kääntäessään venettä tuuleen. Keulapurje kääntyi isoa purjetta veivaavan Kapu päälle kuin morsiushuntu. Miestä ei näkynyt missään, tuuli paukutti purjeita ja vantteja. Vene heittelehti puolelta toiselle. Kiljuin kuin pistettävä sika. ”Apua, mä en saa tätä pidettyä tuulessa, se kääntyy! Apua!” ” Ei tässä mitään hätää ole. Lisää kaasua”, kuului Kapun moittiva ääni tuulessa hulmuavan purjenyytin alta. Potkaisin kaasuvipua ja vene alkoi kiltisti palata tuuleen. ”Käännä takaisin reitille.” Kapu oli tulossa takaisin istumalaatikkoon selkä köyryssä. Isopurje oli ylhällä ja keulapurje taas täynnä tuulta.

 

Vene juoksutti meitä kuin vuoristorata, ylös ja alas. Vessan ikkuna oli taas jäänyt auki ja aallon lyödessä kannelle osa vedestä tuli vessan ikkunasta sisälle paattiin. Olimme lähteneet huonosti valmistautuneina matkaan. Sovimme ikkunahuolehtimisvastuut. Minä huolehdin jatkossa makkarin kattoikkunan kiinni, ettei peti kastu, Kapu vessan ikkunan, joka on niin jäykkä etten saa sitä liikahtamaankaan.

 

Oli vastatuuli. Luovimme. Luovimme. Luovimme. Määräsatama lähestyi hyvin hitaasti. Aurinko laski. Kello tuli kymmenen, yksitoista. Ilta oli jo elokuisen pimeä. Horisontti loisti vielä vihreänsinisenä, mutta pimeys hiipi pitkin aaltoja kohti venettä. Määräsatamaan pääsemiseksi piti kulkea vielä jokea ylös.

 

” Hae valonheitin!” Kaivoin karttapöydän sivusta valonheittimen ja menin keulaan valaisemaan ympäristöä. Melkein törmäsimme merimerkkiin, joka kertoi joen suun olevan juuri siinä. Hyvin ohjattu Kapulta. Kiersin valoa pitkin joen kumpaakin rantaa. Karavaaniparkissa oli lauantai-illan bileet juuri parhaassa vauhdissa. Joku nainen oli tullut iloisesti yllätetyksi, koska nauru kuului jonkun valaistun asuntovaunun teltasta.

 

Laituri näkyi. Kello oli 24.30 ja matkamittari näytti neljääkymmentä yhtä meripenikulmaa. Lähes tuplasti suunnitellusti. Sen saa kryssailystä. Lisää harjoitusaikaa!

 

                                                                        *********