Yhdessä aamuhölkällä

 

21.8. Heiligenhafen

 

Laboesta lähtiessä puhalsi mukava sivumyötäinen. Kapu nautti. Viimeinkin saatiin purjeet ylös. Sitähän tässä oli odoteltukin jo monta päivää. Moottorilla oli ajettu sateessa ja pimeässä. Oli niinkin perille päästy, mutta sittenkin, kyllä purjehtijan pitää päästä purjehtimaan. Nyt sitä herkkua oli puolipilvisessä säässä ja lämmintäkin oli just mukavasti.

 Miehistö luki kabiinissa loppuun Augustuksen elämänkerran, ja tarjoili keinuvalle kannelle maustamatonta jugurttia myslin kera. Aamiaisruokahan se on, mutta nestettä ei olisi saanut pysymään kupissa, joten päiväkahvi oli pois laskuista.

Pari kolme tuntia meni mukavasti, sitten piti päästä kääntymään, muuten oltaisiin päästy Tanskaan, ja oltiin suunniteltu tätä Heiligenhafenia viimeiseksi Saksan satamamaksi. Tuuli oli yltynyt vinhaksi eikä Kapu pystynyt yksin suuntaamaan purjeita kurssinmuutoksen vaatimalla tavalla. Miehistö komennettiin kannelle. Tässä vaiheessa tuuli muovaili aaltoja kannelle ja purjeet paukkuivat vihaisina.  Minut pantiin ruorin taakse, kun en pystynyt purjeita käsittelemään. 

- Pidä se kuudessakympissä, hän huusi tuulen yli.

Keinottelin itseni levangin yli ja tarrasin ruoriin yrittäen pitää lukemaa kuudessakymmenessä asteessa, muttei siitä mitään tullut. Tuuli takaa ja aallot heittivät veneen perän tahtomattani milloin kahteenkymppiin, milloin kahdeksaankymppiin. – En pysty pitämään tätä kurssissa. Tää menee miten tahtoo. Mä en jaksa kääntää tarpeeksi. Tuu pian! Tää  kääntyy taas!

Tarkoitin siis venettä, joka pyrki kääntämään keulansa tuuleen, vaikka kuinka yritin pitää sitä kuudessakympissä.  Aallot mäiskivät venettä ja pelkäsin, että Kapu putoaa veneestä. Kun hän pääsi takaisin paikalleen ruorin taakse, livahdin salonkiin kuin kärppä. Siellä sentään voi yrittää ottaa koppeja lentävistä esineistä ja lukea Jules Vernen klassikkoa ”Maailman ympäri 80 päivässä.” Ja me oltiin menossa vain Heiligenhafeniin, jonne oli vain 32 merimailia Laboesta.

Olin korjannut lattialta jo peltitarjottimen, lokikirjan, oman kännykkäni, puiset pannunaluset ja astiapyyhkeet ja niitannut säppiin vessan oven, joka heilui holtittomasti, kun Kapu huusi takaisin kannelle. Iso purje piti vetää keskelle, jotta tuulen voima vähenisi. Kova myötätuuli reuhtoi sitä eestaas, koska takaa tulevat aallot heittivät keulaa mennen tullen.

Yritin ja yritin, ilman tulosta. Purjeen skuutti oli jotenkin juuttunut paikoilleen, enkä mä saanut sitä liikkumaan. -No voi helvetti, preventteri on päällä, Kapu viimein tajusi. Oltiin pantu estoköysi jännittämään puomin paikoilleen, eikä oltu muistettu irrottaa sitä, ennen kuin yritettiin siirtää purjetta.

- Luuletko että saisit purjeen laskettua? hän kysyi. Purjeen siirto oli unohdettu. Katselin kiemurtelevaa venettä ja kysyvän näköistä Kapua.  Ei tainnut olla muita vaihtoehtoja.  Olimme jo näköetäisyydellä päämäärästämme, mutta emme sentään uimaetäisyydellä.

- Yritetään, mutta anna mulle köysi, jolla ma sidon itseni mastoon.

Minulla on oma keltainen turvaköysi, jonka otin mukaan mastolle. Kapu käänsi veneen tuuleen, jolloin sen puhallus tuntui moninkertaistuneen. Se puhalsi maston molemmin puolin kuin tunnelissa. Panin itseni kiinni yhteen lukuisista nostimista eli köysistä, jotka nousevat ylös mastoon.  Ja sitten töihin. Ensin dirkki kiinni, ettei puomi putoa alas, kun purje ei sitä enää kannata, sitten siirtyminen maston toiselle puolelle ja nostin irti.  Tuuli pöllytti purjetta niin kuin tärkättyä jättilakanaa, jota minä toisesta laidasta yritin viikata. Työ täytyi tehdä yhdellä kädellä, toista tarvittiin pitämään minut veneessä.  En olisi uskonut, että tuuli jaksaa reuhtoa purjetta niin kovaa, luulin sen putoavan alas vapaaehtoisesti. Lopulta sain sen jotenkuten nyyttiin ja vedin reiviköysiä sisään, jotta lepattaminen edes vähenisi, kun lakana oli saatu alas.

Kapu katseli tovin purjetta ja arveli tuulen vievän sen mukanaan, ellei sitä saataisi jotenkin niputetuksi puomille. Hän antoi käteeni mustekalan, jolla piti vielä kietoa purje puomin ympärille. Kiipesin takaisin kannelle ja aloin nykiä hajallaan olevaa purjetta kasaan. Kapu huomasi yrityksen toivottomuuden. En ylety mitenkään sitomaan purjetta. Käsivarteni ovat aivan liian lyhyet. Lähdin tulemaan takaisin, ja juuri kun olin astunut avotilan penkille, vene keikahti pahasti ja kaaduin päin mantookivaijereita ja avotilan laitaa. Luulin putoavani mereen, turvaköysi oli otettu irti, kun palasin purjeenlaskusta. Sattui, niin kuin vapaassa pudotuksessa sattuu. Nyt säikähti Kapukin, mutta luultavammin enemmän sitä, että parahdin itkuun ja valitin.

Loppumatkan ohjasin venettä. Oltiin jo sataman lähellä ja aallokko alkoi tyyntyä. Mutta vielä tätäkin kirjoittaessani klo 21.55. tuuli ulisee kuin henkensä hädässä sataman mastoissa.

Jaksoimme kuitenkin raahautua laituriravintolaan syömään päivän ensimmäistä ateriaa kello kuusi. Ravintola oli yksi parhaita matkamme aikana. Rantaravintolat eivät yleensä kuulu gourmetkategoriaan. Tämä ei ollut mikään michelinravintola, mutta teki huolellista ja maittavaa ruokaa – juuri ja juuri kypsäksi paistettua kuhaa pinaattipedillä ja expresson sambucalla, jossa oli neljä kahvipapua, niin kuin kuuluu. Espresson kanssa tuli vielä pieni lasi vettä. Täydellistä.

 

Janoinen ja sen kaveri