groningen%20016.jpg

Groningenin taidemuseon  käytävällä näkyi tutunnäköisiä pikku koiria

 

 17.9.

Perjantai

 

Groningen

 

        Kapu näytti luolamieheltä. Hänen tuuheat hiuksensa putosivat harmaana tupsuna otsalle, kehystivät kasvoja somilla kiharoilla, jotka olivat jyrkässä ristiriidassa hänen miehekkään nenänsä, tupsuina sojottavien kulmakarvojensa ja nenänpielestä lähtevien juonteidensa kanssa. Hänellä oli tapana raapia päätään nautinnollisesti monesti päivässä. Samalla komea hiuspehko nousi pystyyn ja paksulaatuiset hiuskarvat myös pysyivät pystyssä. Kun nurisin hänen näyttävän kamalalta, hän levitti kämmenensä ja alkoi silitellä tukkaansa taitellen sitä pään mukaiseksi, kuin sanoen - ”alas siitä senkin pöpelikkö, mamma ei tykkää.”

.

       . ” Mä menen Köpenhaminassa.” hän lupasi, kun painostin häntä parturiin. Kun kaupungit jäivät taakse mutta tukka pysyi päässä, hän myönsi lopulta. ”Mä tykkään tästä pitkästä tukasta.”

 

        Kävelimme Groningenin keskustassa, kun nostin parturiasian taas esille Vedin hänet kävelykadulla olevan parturin ovesta sisään. Siellä ei ollut asiakkaita. Oikealla, peilien edessä oli neljä tyhjää parturintuolia. Takahuoneesta ilmestyi sysimusta mies, joka katsoi meitä epäuskoisena ja sanoi” Me toimimme vaan tilauksesta ja odotamme juuri asiakasta.” Emme selvästikään ollut se asiakas, jota hän odotti. En antanut periksi, vaan kysyn aikaa seuraavaksi päiväksi. Silloin Kapu otti johdon käsiinsä, tarttui tiukasti käsivarteeni ja sanoi varman tuntuisesti ” En tule tänne, ei tarvita mitään aikavarausta”. Niine hyvinemme painuimme takaisin kadulle.

 

          ” Kyllä mä menen parturiin, kunha löytyy oikea parturi. En anna kenen tahansa tarttua tukkaani,” hän sanoi kuin ainakin Simpson, joka pelkäsi voimiensa valuvan tukan mukana parturin lattialle. Kävelimme kohti Groningenin moottoriklubin vierassatamaa, kun taas näin taas parturin oven talon kulmassa.

 

           ”Entäs tuo?”

 

” Mä menen huomenna katsomaan” hän lupaili, ”eiks meillä ole huomenna - kukin omia teitään -päivä? ” Kapu halusi merimuseoon ja minä Groningenin taidemuseoon. Kummallakin oli siis tiedossa yksinäistä vaellusta museon käytävillä.

 

         Seuraavana aamuna olimme jo kymmenen korvilla lampsimassa pitkin kanavan laitaa kohti keskustaa. ”Tossa se parturi on”, muistutin. Kurottauduin antamaan hänelle kevyen poskisuudelman eron merkiksi ja siirryin tien toiselle puolelle kulkemaan kohti keskustaa. Kapu jäi seisomaan kadulle.

 

         Taidemuseo oli kirkkaan keltainen veden päälle rakennettu lieriö, jonka lävitse kulki silta kanavan toisella puolella olevalle rautatieasemalle. Sillalla kulki lakkaamaton virta pyöräilijöitä. Oli vaikeaa päästä museon ovelle joutumatta polkupyöräonnettomuuteen. Museon ylimmän kerroksen, lasikaton alle oli joku kiinalainen taiteilija tehnyt koko kerroksen kattavan näyttelyn otsikolla ” no waste”. Hän oli roskisdyykkauksen mestari. Roskiskamoja oli luokiteltu tehtävänsä mukaan lattioille. Oli silminkantamattomiin muovivateja, pulloja, leluja, sanomalehtinivaskoja, parittomia kenkiä, paitoja, purkkeja yms. kamaa, eli kaikkea mitä voi roskiksesta löytyä. Vaikutelma oli jotensakin absurdi, mutta tehokas . Taiteilijan oli täytynyt mobilisoida kaikki kaverinsakin dyykkaamaan, kamaa oli niin paljon.

 

         Kapu oli nuuskint merimuseon loppuun ennenkuin palasin veneelle. Hän hymyili aurinkoisesti, kuin ainakin huolensa romukoppaan heittänyt mies, repäisi lakin päästään ja esitteli minulle uuden, lyhyttukkaisen miehen.

 

           ” Siellä oli oikein mukava vanha herra parturina. ”En oo ikinä ollut niin hyvässä parturissa”, hän hyrisi. ” Tukkaa nypittiin ainakin kolme varttia. Ja halpa, kuustoista euroo!” Lopputulos olikin erinomainen. Kapu näytti taas vinttikoiriaan tiluksillaan ulkoiluttavalta kartanonherralta.

                                                ************************

groningen%20015.jpg

 .....ja museon vintllä oli roskisdyykkarin unelma.