IMG_0795.jpg

Nousuvesi

22.6. Carentan

 

Carentanin satamaan pääsee vain ruopattua ojaa pitkin, ja silloinkin vain muutamana tuntina korkean veden ollessa hupussaan ja täyttäessä ojan. Ojan molemmin puolin on kosteat rämeiköt. Aivan kuin ajaisi suota pitkin. Saukot sun muut pienet karvaiset vesieläimet suihkivat rannalle veneen lähestyessä.

Korkea vesi oli eilen päivällä kello kaksi ja illalla kello kymmenen. Kapu ohjelmoi yösaapumisen Carentanin  sululle. Päivä oli pilvinen ja meri rasvatyyni. Kone rouskutti eteenpäin, automaattiohjaus toimi ruorimiehenä, Kapu katseli merta. Oli katsellut jo seitsemän tuntia. Aurinko alkoi laskea. Lähestyimme Carentania.

 Olin salongissa vaipuneena kuuntelemaan kännykkäradiosta Ranskan radion sinfoniaorkesterin konserttia. Pasuunat toitottivat juuri Beethovenin kohtalosinfonian alkutahteja, kun veneen pohja jysähti johonkin kovaan ja vene kallistui vasemmalle. Beethovenin kohtalot unohtuivat salamana, pomppasin pystyyn ja huusin, ”kaadutaanko me?” Adrenaliinia purskahti vereen koko viikon tarpeiksi. Pelästyin niin että sydän meinasi pysähtyä, ja aloin repiä pelastusliivejä päälleni.  Kapu ei vastannut vaan alkoi piinata moottoria ja heiluttaa venettä irti pohjasta. Nyt vene kallisteli molemmille puolille. En uskaltanut panna päätäni ulos, kyyristyin sohvannurkkaan, pidin kiinni pentrin seinästä ja uikutin. Viimein Kapu älysi huutaa, ” Älä kilju, ei tässä ole mitään hätää, tule tänne lasketaan ankkuri. Ollaan tultu perille varttitunti liian aikaisin.”

Kannelta huomasin, että olimme vain noin sata metriä väylän ulkopuolella. Nousuvesi virtasi rannikolle päin ja puolessa tunnissa veneen alla oli vettä toista metriä. Kerran väylälle päästyämme vettä riitti Carentaniin asti. Pienessä sulunvartijan kopissa pikkuisen sulun laidalla, oli parikymppinen poika, ja osasi vähän englantia.  Kello oli kymmenen illalla.

                                                               *    *   *

Blogipäivitykseni tämän matkailun stresseistä oli herättänyt ihmetystä. Mistä tässä veneilyssä oikein on kysymys? Stressiä ja hankalia tilanteita sataa niskaan päivittäin. Elämä on moninkertaisesti hankalampaa veneessä kuin esim. kesämökillä. Jäimme sitä illalla ajattelemaan.

Meillä täytyy olla joku haasteriippuvuus. Aina pitää olla joku uusi ongelma selvitettävänä. Haasteitä on otettu aina sopivasti. Rehellisesti sanottuna, etsitty. Joskus tosin kaduttaa. Kilimanjaron huipulle päästyäni, sen sijaan, että olisin ihaillut nousevaa aurinkoa, soimasin itseäni: -  Mitä minä täällä teen. Kaikki kunnon äidit ovat lastensa luona. Kerran lähdimme Kapun kanssa vuokra-autolla Mount Kenialle ilman karttaa. Vuorta ei löytynyt, mutta autosta puhkesi kaksi rengasta samanaikaisesti. Mukana oli vain yksi. Kapu lähti rengas kainalossa liftaamaan lähimpään tienristeykseen. Kenian maaseudulla on harvassa huoltoasemia. Minä jäin autovahdiksi, ovet lukittuina odottamaan yötä. Minut on ryöstetty kahdesti kadulla, kotini on ryöstetty kolmesti (kaksi kertaa Suomessa). Kapu on selviytynyt hengissä mm. kahdesta Afganistanin sodasta, piiritetystä Sarajevosta ja Tsetsenian sodasta ilman asetta. Eivätkö nämä muutamat esimerkit todista, että meiltä kummaltakin puuttuu joku itsesuojelugeeni, joka kuuluu normaalisti geenikarttaan?  "Höpö, höpö"sanoi kapu." Me ollaan vaan tavallista uteliaampia."

 Veneily tarjoaa uuden haasteen joka päivä. Aamulla ei tiedä mitä ongelmia päivällä saa ratkottavakseen. Se sopii meille seitsemänkymppisille. Isot haasteet ovat jo takanapäin.. 

 

Saavumme Caarentaniin iltahämärässä

IMG_0824.jpg